Seht unsre Söhne, taub und blutbefleckt vom eingefrornen Tank hier losgeschnallt! Ach, selbst der Wolf braucht, der die Zähne bleckt, ein Schlupfloch! Wärmt sie, es ist ihnen kalt!
Noch bin ich eine Stadt, doch nicht mehr lange. Fünfzig Geschlechter haben mich bewohnt. Wenn ich die Todesvögel jetzt empfange: In tausend Jahr erbaut, verheert in einem Mond.
Es war die Zeit des Unten und des Oben, als auch die Luft erobert war. Und drum verkroch viel Volk, als einige sich erhoben, sich untern Boden und kamen dennoch um.
Such nicht mehr, Frau: Du wirst sie nicht mehr finden! Doch auch das Schicksal, Frau, beschuldige nicht! Die dunklen Mächte, Frau, die dich da schinden, sie haben Name, Anschrift und Gesicht.
Das sind sechs Mörder. Nun geht nicht davon und nickt nicht lässig murmelnd ein: „Ganz recht“. Sie zu entlarven, kostete uns nun an fünfzig Städte schon und ein Geschlecht.
Ihr Brüder, hier im fernen Kaukasus lieg nun ich schwäbischer Bauernsohn begraben, gefällt durch eines russischen Bauern Schuss. Besiegt ward ich vor Jahr und Tag in Schwaben.
Wir hörten auf der Schulbank, dass dort oben ein Rächer allen Unrechts wohnt, und trafen den Tod, als wir zum Töten uns erhoben. Die uns hinaufgeschickt, müsst ihr bestrafen.
Nicht Städte mehr. Nicht See. Nicht Sternefunkeln. Und keine Frau und niemals einen Sohn. Und nicht den heitern Himmel, noch den dunkeln. Nicht über Japan, noch auch Oregon.
Seht diese Hüte von Besiegten! Und nicht als man sie vom Kopf uns schlug zuletzt, war unsrer bittern Niederlage Stund. Sie war, als wir sie folgsam aufgesetzt.
Ihr in den Tanks und Bombern, große Krieger, die ihr in Algier schwitzt, in Lappland friert, aus hundert Schlachten kommend als die Sieger. Wir sind’s, die ihr besiegt habt. Triumphiert!
Ich hör die Herrn in Downingstreet noch schelten: weil ihr’s gelitten, trüget ihr die Schuld. Wie dem nun sei: die Herren schelten selten der Völker unerklärliche Geduld.
Noch bin ich eine Stadt, doch nicht mehr lange. Fünfzig Geschlechter haben mich bewohnt. Wenn ich die Todesvögel jetzt empfange: In tausend Jahr erbaut, verheert in einem Mond.
Es war die Zeit des Unten und des Oben, als auch die Luft erobert war. Und drum verkroch viel Volk, als einige sich erhoben, sich untern Boden und kamen dennoch um.
Such nicht mehr, Frau: Du wirst sie nicht mehr finden! Doch auch das Schicksal, Frau, beschuldige nicht! Die dunklen Mächte, Frau, die dich da schinden, sie haben Name, Anschrift und Gesicht.
Das sind sechs Mörder. Nun geht nicht davon und nickt nicht lässig murmelnd ein: „Ganz recht“. Sie zu entlarven, kostete uns nun an fünfzig Städte schon und ein Geschlecht.
Ihr Brüder, hier im fernen Kaukasus lieg nun ich schwäbischer Bauernsohn begraben, gefällt durch eines russischen Bauern Schuss. Besiegt ward ich vor Jahr und Tag in Schwaben.
Wir hörten auf der Schulbank, dass dort oben ein Rächer allen Unrechts wohnt, und trafen den Tod, als wir zum Töten uns erhoben. Die uns hinaufgeschickt, müsst ihr bestrafen.
Nicht Städte mehr. Nicht See. Nicht Sternefunkeln. Und keine Frau und niemals einen Sohn. Und nicht den heitern Himmel, noch den dunkeln. Nicht über Japan, noch auch Oregon.
Seht diese Hüte von Besiegten! Und nicht als man sie vom Kopf uns schlug zuletzt, war unsrer bittern Niederlage Stund. Sie war, als wir sie folgsam aufgesetzt.
Ihr in den Tanks und Bombern, große Krieger, die ihr in Algier schwitzt, in Lappland friert, aus hundert Schlachten kommend als die Sieger. Wir sind’s, die ihr besiegt habt. Triumphiert!
Ich hör die Herrn in Downingstreet noch schelten: weil ihr’s gelitten, trüget ihr die Schuld. Wie dem nun sei: die Herren schelten selten der Völker unerklärliche Geduld.
envoyé par Bernart Bartleby - 7/4/2019 - 23:12
Langue: anglais
Traduzione inglese / English translation / Traduction anglaise / Englische Übersetzung / Englanninkielinen käännös: John Willet
PICTURES FROM THE WAR PRIMER
These are our children. Stunned and bloody-faced
Out of a frozen Panzer see them come.
Even the vicious wolf must have a place
To hide in. Warm them, they are getting numb.
I am a city still, but soon I shan’t be –
Where generations used to live and die
Before those deadly birds flew in to haunt me:
One thousand years to build. A fortnight to destroy.
There was a time of underneath and over
When mankind was master of the air. And so
While some were flying high, the rest took cover
Which didn’t stop them dying down below.
Stop searching, woman: you will never find them
But, woman, don’t accept that Fate is to blame.
Those murky forces, woman, that torment you
Have each of them a face, address and name.
Here are six murderers. Now don’t turn away
And don’t just nod and murmur ‘That’s the truth.’
Showing them up has cost us to this day
Fifty great cities and most of our youth.
O brothers, see the distant Caucasus.
A Swabian peasant’s son, I lie below
Killed when a Russian peasant fired on us.
I met defeat in Swabia years ago.
In school we learned of an Avenger who
Would punish all injustice here on earth.
We went to kill, and met with Death. Now you
Must punish those whose orders sent us forth.
Black out all towns, the sea, the starry heaven.
He’ll glimpse no wife, nor ever yet a son.
Black out the morning skies, the clouds at even
Above Japan – and over Oregon.
Look at the helmets of the vanquished! Yet
Surely the moment when we came undone
Was not when they were smitten from our heads
But when we first agreed to put them on.
You, in your tanks and bombers, mighty warriors
You that in Algiers sweat, in Lapland freeze
In scores of battles you have been victorious
See whom you’ve conquered. Hail your victories!
I hear the men of Downing Street accuse you
Saying you stuck it out, so it’s your fault.
They may be right, but when did they last choose to
Chide people’s strange reluctance to revolt?
These are our children. Stunned and bloody-faced
Out of a frozen Panzer see them come.
Even the vicious wolf must have a place
To hide in. Warm them, they are getting numb.
I am a city still, but soon I shan’t be –
Where generations used to live and die
Before those deadly birds flew in to haunt me:
One thousand years to build. A fortnight to destroy.
There was a time of underneath and over
When mankind was master of the air. And so
While some were flying high, the rest took cover
Which didn’t stop them dying down below.
Stop searching, woman: you will never find them
But, woman, don’t accept that Fate is to blame.
Those murky forces, woman, that torment you
Have each of them a face, address and name.
Here are six murderers. Now don’t turn away
And don’t just nod and murmur ‘That’s the truth.’
Showing them up has cost us to this day
Fifty great cities and most of our youth.
O brothers, see the distant Caucasus.
A Swabian peasant’s son, I lie below
Killed when a Russian peasant fired on us.
I met defeat in Swabia years ago.
In school we learned of an Avenger who
Would punish all injustice here on earth.
We went to kill, and met with Death. Now you
Must punish those whose orders sent us forth.
Black out all towns, the sea, the starry heaven.
He’ll glimpse no wife, nor ever yet a son.
Black out the morning skies, the clouds at even
Above Japan – and over Oregon.
Look at the helmets of the vanquished! Yet
Surely the moment when we came undone
Was not when they were smitten from our heads
But when we first agreed to put them on.
You, in your tanks and bombers, mighty warriors
You that in Algiers sweat, in Lapland freeze
In scores of battles you have been victorious
See whom you’ve conquered. Hail your victories!
I hear the men of Downing Street accuse you
Saying you stuck it out, so it’s your fault.
They may be right, but when did they last choose to
Chide people’s strange reluctance to revolt?
envoyé par Juha Rämö - 8/4/2019 - 14:12
Langue: finnois
Traduzione finlandese / Finnish translation / Traduction finnoise / Finnische Übersetzung / Suomennos: Juha Rämö
KUVIA SODAN AAPISESTA
Katsokaa poikiamme, jotka kuuroina ja veren tahrimina saatiin ulos jäätyneestä tankista! Jopa hampaansa paljastava susi tarvitsee kolon, johon voi ryömiä turvaan. Lämmittäkää heitä, heidän on vilu!
Vielä minä olen kaupunki, mutten enää pitkään. Viisikymmentä sukupolvea on minua asuttanut. Kun nyt kohtaan kuoleman linnut, tuhoutuu kuukaudessa se, mitä rakennettiin tuhat vuotta.
Kun ilmakin nyt on valloitettu, jäljellä on enää ylhäällä ja alhaalla. Ja kun jotkut nousevat ilmaan, monet ryömivät maan alle ja pääsevät silti hengestään.
Lakkaa etsimästä, nainen! Et enää löydä heitä! Älä kuitenkaan syytä kohtaloa, nainen. Pimeän voimilla, jotka piinaavat sinua, nainen, on nimi, osoite ja kasvot.
Tässä on kuusi murhaajaa. Ei, älkää menkö pois vain nyökytellen ja mutisten: »Aivan niin.« Heidän ajamisensa koloistaan maksoi meille sentään viisikymmentä kaupunkia ja kokonaisen sukupolven.
Veljet, täällä kaukaisen Kaukasuksen mullissa minä makaan, svaabilaisen talonpojan poika, jonka venäläisen talopojan luoti tavoitti. Tappioni minä kohtasin Svaabiassa jo vuosia sitten.
Koulunpenkillä saimme kuulla, että tuolla yllä asuu hän, joka kostaa kaiken vääryyden, ja kohtasimme kuolemamme, kun ylensimme itsemme tappajiksi. Niitä, jotka lähettivät meidät tänne, teidän on rangaistava.
Ei enää kaupunkeja. Ei merta. Ei tähtien tuiketta. Ei naista eikä koskaan poikaa. Eikä kirkasta taivasta tai pilvistä. Ei Japanin yllä eikä Oregonin.
Katsokaa näitä voitettujen kypäriä! Meidän tappiomme katkera hetki ei ollut silloin, kun ne viimeksi lyötiin päästämme. Se oli silloin, kun kuuliaisina painoimme ne päähämme.
Te siellä tankeissa ja pommikoneissa, te urheat taistelijat, jotka vuodatatte hikeänne Algeriassa ja värisette Lapin kylmyydessä, me olemme niitä, jotka te voititte. Riemuitkaa siis!
Kuulen Downing Streetin herrojen syytökset: koska te annoitte sen tapahtua, syykin on teidän. Niin tai näin, mutta harvoinpa kuulee herrojen syyttävän kansojen selittämätöntä kärsivällisyyttä.
Katsokaa poikiamme, jotka kuuroina ja veren tahrimina saatiin ulos jäätyneestä tankista! Jopa hampaansa paljastava susi tarvitsee kolon, johon voi ryömiä turvaan. Lämmittäkää heitä, heidän on vilu!
Vielä minä olen kaupunki, mutten enää pitkään. Viisikymmentä sukupolvea on minua asuttanut. Kun nyt kohtaan kuoleman linnut, tuhoutuu kuukaudessa se, mitä rakennettiin tuhat vuotta.
Kun ilmakin nyt on valloitettu, jäljellä on enää ylhäällä ja alhaalla. Ja kun jotkut nousevat ilmaan, monet ryömivät maan alle ja pääsevät silti hengestään.
Lakkaa etsimästä, nainen! Et enää löydä heitä! Älä kuitenkaan syytä kohtaloa, nainen. Pimeän voimilla, jotka piinaavat sinua, nainen, on nimi, osoite ja kasvot.
Tässä on kuusi murhaajaa. Ei, älkää menkö pois vain nyökytellen ja mutisten: »Aivan niin.« Heidän ajamisensa koloistaan maksoi meille sentään viisikymmentä kaupunkia ja kokonaisen sukupolven.
Veljet, täällä kaukaisen Kaukasuksen mullissa minä makaan, svaabilaisen talonpojan poika, jonka venäläisen talopojan luoti tavoitti. Tappioni minä kohtasin Svaabiassa jo vuosia sitten.
Koulunpenkillä saimme kuulla, että tuolla yllä asuu hän, joka kostaa kaiken vääryyden, ja kohtasimme kuolemamme, kun ylensimme itsemme tappajiksi. Niitä, jotka lähettivät meidät tänne, teidän on rangaistava.
Ei enää kaupunkeja. Ei merta. Ei tähtien tuiketta. Ei naista eikä koskaan poikaa. Eikä kirkasta taivasta tai pilvistä. Ei Japanin yllä eikä Oregonin.
Katsokaa näitä voitettujen kypäriä! Meidän tappiomme katkera hetki ei ollut silloin, kun ne viimeksi lyötiin päästämme. Se oli silloin, kun kuuliaisina painoimme ne päähämme.
Te siellä tankeissa ja pommikoneissa, te urheat taistelijat, jotka vuodatatte hikeänne Algeriassa ja värisette Lapin kylmyydessä, me olemme niitä, jotka te voititte. Riemuitkaa siis!
Kuulen Downing Streetin herrojen syytökset: koska te annoitte sen tapahtua, syykin on teidän. Niin tai näin, mutta harvoinpa kuulee herrojen syyttävän kansojen selittämätöntä kärsivällisyyttä.
envoyé par Juha Rämö - 8/4/2019 - 14:15
×
![]()
Una sinfonia vocale composta da Eisler nel 1957 a partire da epigrammi composti da Brecht negli anni della guerra e poi raccolti nel 1955 nel "Kriegsfibel", in italiano tradotto come "L'ABC della guerra", un "fotoepigramma", come lo aveva definito l'autore, per via del particolare assemblaggio di fotografia, poesia e prosa.
Il testo – forse non completo – l'ho trovato sul programma del concerto "Lebenslaute - klassische Musik – politische Aktion"
Tra gli epigrammi che compongono l'opera di Eisler c'è anche il famoso "Ecco gli elmi dei vinti" ("Seht diese Hüte von Besiegten"):
in piedi, di traverso e capovolti.
E il giorno amaro in cui voi siete stati
vinti non è quando ve li hanno tolti,
ma fu quel primo giorno in cui ve li
siete infilati senza altri commenti,
quando vi siete messi sull'attenti
e avete cominciato a dire sì.