Jag är inte sjuk, inte sjuk.
Jag är inte sjuk, inte sjuk.
Jag är bara trött, så oändligt trött,
men jag är inte sjuk, inte sjuk.
Han kom som en sommarvind,
Och älskogsleken var blind.
Han gav mig ett barn,
sen gav han sig av.
Jag var ung, jag förstod ingenting.
Han ville bara va fri
och leva sitt eget liv.
Men skammen var min,
och den brände min kind,
och jag orkade inte stanna kvar.
Så jag for med mitt barn från mitt hem.
Ja, vi flydde till storstaden.
Till gator och torg,
till buller och stoj
till bilar, neonljus och betong
Men jag fick inget arbete,
så vi satt i vår lägenhet.
I förorten,
i ensamheten,
en tvåa på sjunde våningen.
Men jag blev inte sjuk, inte sjuk
Nej, jag blev inte sjuk, inte sjuk
Jag blev bara trött, så oändligt trött
Men jag blev inte sjuk, inte sjuk.
Dagarna kom och försvann,
dom likande alla varann.
Jag blev som ett djur,
gick runt i min bur,
och jag pratade inte med nån ann.
Så grep ångesten om min hals,
och handen om hjärtat var kall.
Jag levde i skräck,
ett halvår i sträck,
och grät mig till sömns varje natt.
Så börja jag dricka vin,
för att orka känna mig fin.
För att våga gå ut,
för att inte ta slut,
För att ta mig ur apatin.
För jag fruktade för mitt förstånd,
och jag ville ju bara va igång.
Jag böna och bad
om en plats för mitt barn,
men daghemskön var för lång.
Men jag blev inte sjuk, inte sjuk.
Nej, jag blev inte sjuk, inte sjuk,
Jag blev bara trött, så oändligt trött,
Men jag blev inte sjuk, inte sjuk.
Så levde vi vind för våg,
tills den fjärde vintern blev vår.
Så i en dag i april
så stanna världen till,
när barnavårdsnämnden ringde på
Det var dom som bodde bredvid
som låtit hämta dom hit.
Dom rodna och sa,
att det var för mitt barn,
så dom visste trots allt att vi fanns till.
Dom tog mitt barn ur min vård,
Vi fick bara fyra år.
Men jag hoppas och tror
att när hon blir stor
hon kommer förlåta och förstå
Att jag var inte sjuk, inte sjuk.
Nej, jag var inte sjuk, inte sjuk.
Jag var bara trött, så oändligt trött,
Men jag var inte sjuk inte sjuk.
Så slockna min sista glöd.
Ja, jag trodde jag ville dö.
Jag drev som ett rö,
ett virvlande frö,
en spillra i stormande sjö.
Så jag sökte mig hit och kom hem
till den stora Förståelsen.
Här talar man mjukt,
här blir man snart sjuk.
Här tror ingen på behandlingen
Här söver man ner ångesten
här drogar man bort framtiden
Här är allting bra,
här finns inga krav,
man får sova sig in i himmelen
Och dom sa jag var sjuk, jag var sjuk.
Ja, dom sa jag var sjuk, jag var sjuk.
Men jag var bara trött,
så oändligt trött.
Men dom sa: Ni är sjuk, Ni är sjuk!
Jag är inte sjuk, inte sjuk.
Jag är bara trött, så oändligt trött,
men jag är inte sjuk, inte sjuk.
Han kom som en sommarvind,
Och älskogsleken var blind.
Han gav mig ett barn,
sen gav han sig av.
Jag var ung, jag förstod ingenting.
Han ville bara va fri
och leva sitt eget liv.
Men skammen var min,
och den brände min kind,
och jag orkade inte stanna kvar.
Så jag for med mitt barn från mitt hem.
Ja, vi flydde till storstaden.
Till gator och torg,
till buller och stoj
till bilar, neonljus och betong
Men jag fick inget arbete,
så vi satt i vår lägenhet.
I förorten,
i ensamheten,
en tvåa på sjunde våningen.
Men jag blev inte sjuk, inte sjuk
Nej, jag blev inte sjuk, inte sjuk
Jag blev bara trött, så oändligt trött
Men jag blev inte sjuk, inte sjuk.
Dagarna kom och försvann,
dom likande alla varann.
Jag blev som ett djur,
gick runt i min bur,
och jag pratade inte med nån ann.
Så grep ångesten om min hals,
och handen om hjärtat var kall.
Jag levde i skräck,
ett halvår i sträck,
och grät mig till sömns varje natt.
Så börja jag dricka vin,
för att orka känna mig fin.
För att våga gå ut,
för att inte ta slut,
För att ta mig ur apatin.
För jag fruktade för mitt förstånd,
och jag ville ju bara va igång.
Jag böna och bad
om en plats för mitt barn,
men daghemskön var för lång.
Men jag blev inte sjuk, inte sjuk.
Nej, jag blev inte sjuk, inte sjuk,
Jag blev bara trött, så oändligt trött,
Men jag blev inte sjuk, inte sjuk.
Så levde vi vind för våg,
tills den fjärde vintern blev vår.
Så i en dag i april
så stanna världen till,
när barnavårdsnämnden ringde på
Det var dom som bodde bredvid
som låtit hämta dom hit.
Dom rodna och sa,
att det var för mitt barn,
så dom visste trots allt att vi fanns till.
Dom tog mitt barn ur min vård,
Vi fick bara fyra år.
Men jag hoppas och tror
att när hon blir stor
hon kommer förlåta och förstå
Att jag var inte sjuk, inte sjuk.
Nej, jag var inte sjuk, inte sjuk.
Jag var bara trött, så oändligt trött,
Men jag var inte sjuk inte sjuk.
Så slockna min sista glöd.
Ja, jag trodde jag ville dö.
Jag drev som ett rö,
ett virvlande frö,
en spillra i stormande sjö.
Så jag sökte mig hit och kom hem
till den stora Förståelsen.
Här talar man mjukt,
här blir man snart sjuk.
Här tror ingen på behandlingen
Här söver man ner ångesten
här drogar man bort framtiden
Här är allting bra,
här finns inga krav,
man får sova sig in i himmelen
Och dom sa jag var sjuk, jag var sjuk.
Ja, dom sa jag var sjuk, jag var sjuk.
Men jag var bara trött,
så oändligt trött.
Men dom sa: Ni är sjuk, Ni är sjuk!
Contributed by Ceil Herman - 2018/10/27 - 16:50
Language: English
English translation / Traduzione inglese / Engelsk översättning / Traduction anglaise / Englanninkielinen käännös:
Ceil Herman
Björn Afzelius often expressed his empathy and concern for the outcasts and forgotten members of society in his songs. The tragic story told in this lovely ballad occurs today as well as when it was written.
Ceil Herman
Björn Afzelius often expressed his empathy and concern for the outcasts and forgotten members of society in his songs. The tragic story told in this lovely ballad occurs today as well as when it was written.
THE BALLAD OF K
I am not sick, not sick.
I am not sick, not sick.
I am only tired, so endlessly tired,
but I am not sick, not sick.
He came like a summer wind,
And love making was blind.
He gave me a child,
and then he left
I was young, I understood nothing.
He only wanted to be free
and live his own life.
But the shame was mine
and it burned my cheek
and I did not have the strength to stay.
So I took my child away from my home.
Yes, we moved to the big city.
To the streets and market,
to the noise and disturbance
to cars, neon lights and concrete
But I couldn't find a job,
so we sat in our apartment.
In the suburb,
in loneliness,
in a two room on the 7th floor.
But I didn't become sick, not sick.
No, I didn't become sick, not sick.
I only became tired, so endlessly tired,
But I didn't become sick, not sick.
The days came and went,
they were all the same.
I became like an animal,
going around my cage,
and I talked with no one.
My anxiety gripped around my throat,
and the hand on my heart was cold.
I lived in fear,
a half year in fear,
and I cried myself to sleep every night.
So I began to drink wine
to try to feel fine.
To dare to go out,
to not kill myself,
to take me out of my apathy.
Because I feared my own mind,
and I just wanted to keep going.
I prayed and asked
for a place for my child,
but the day care line was too long.
But I didn't become sick, not sick.
No, I didn't become sick, not sick.
I only became tired, so endlessly tired,
But I didn't become sick, not sick.
We lived without boundaries,
until the fourth winter became spring.
So one day in April
the world stopped,
when social services rang.
It was those who lived next door
who made them come here.
They blushed and said,
that it was for my child,
so they saw in spite of everything we still existed.
They took my child from my care,
we had only 4 years.
But I hope and believe
that when she grows up
she will come to forgive and understand.
That I was not sick, not sick.
No, I was not sick, not sick.
I was only tired, so endlessly tired,
But I was not sick, not sick.
So my last light went out.
Yes, I thought I would die.
I was like a leaf,
a whirling leaf,
a fragment in the stormy sea.
So I looked around me and came home.
to the Place of Understanding.
They speak so softly here,
one becomes sick here,
No one cares about medical care here.
One sleeps in anguish here,
They drug away the future here.
Everything is good here,
there is no desire here,
one can sleep in heaven.
And they said I was sick, I was sick.
Yes, they said I was sick, I was sick.
But I am only tired,
so endlessly tired.
But they said: You are sick, You are sick!
I am not sick, not sick.
I am not sick, not sick.
I am only tired, so endlessly tired,
but I am not sick, not sick.
He came like a summer wind,
And love making was blind.
He gave me a child,
and then he left
I was young, I understood nothing.
He only wanted to be free
and live his own life.
But the shame was mine
and it burned my cheek
and I did not have the strength to stay.
So I took my child away from my home.
Yes, we moved to the big city.
To the streets and market,
to the noise and disturbance
to cars, neon lights and concrete
But I couldn't find a job,
so we sat in our apartment.
In the suburb,
in loneliness,
in a two room on the 7th floor.
But I didn't become sick, not sick.
No, I didn't become sick, not sick.
I only became tired, so endlessly tired,
But I didn't become sick, not sick.
The days came and went,
they were all the same.
I became like an animal,
going around my cage,
and I talked with no one.
My anxiety gripped around my throat,
and the hand on my heart was cold.
I lived in fear,
a half year in fear,
and I cried myself to sleep every night.
So I began to drink wine
to try to feel fine.
To dare to go out,
to not kill myself,
to take me out of my apathy.
Because I feared my own mind,
and I just wanted to keep going.
I prayed and asked
for a place for my child,
but the day care line was too long.
But I didn't become sick, not sick.
No, I didn't become sick, not sick.
I only became tired, so endlessly tired,
But I didn't become sick, not sick.
We lived without boundaries,
until the fourth winter became spring.
So one day in April
the world stopped,
when social services rang.
It was those who lived next door
who made them come here.
They blushed and said,
that it was for my child,
so they saw in spite of everything we still existed.
They took my child from my care,
we had only 4 years.
But I hope and believe
that when she grows up
she will come to forgive and understand.
That I was not sick, not sick.
No, I was not sick, not sick.
I was only tired, so endlessly tired,
But I was not sick, not sick.
So my last light went out.
Yes, I thought I would die.
I was like a leaf,
a whirling leaf,
a fragment in the stormy sea.
So I looked around me and came home.
to the Place of Understanding.
They speak so softly here,
one becomes sick here,
No one cares about medical care here.
One sleeps in anguish here,
They drug away the future here.
Everything is good here,
there is no desire here,
one can sleep in heaven.
And they said I was sick, I was sick.
Yes, they said I was sick, I was sick.
But I am only tired,
so endlessly tired.
But they said: You are sick, You are sick!
Contributed by Ceil Herman - 2018/10/28 - 04:01
Language: Finnish
Traduzione finlandese / Finnish translation / Traduction finnoise / Finsk översättning / Suomennos:
Juha Rämö
Juha Rämö
BALLADI IHMISESTÄ NIMELTÄ K
Ei, en ole sairas, en ole sairas.
Ei, en ole sairas, en ole sairas.
Olen vain väsynyt, niin äärettömän väsynyt,
mutta en ole sairas, en ole sairas.
Mies tuli kuin kesäinen tuuli,
ja rakkauden leikki oli sokeaa.
Hän antoi minulle lapsen
ja katosi yksin tein.
Olin nuori, en ymmärtänyt mitään.
Hän halusi vain olla vapaa,
elää omaa elämäänsä.
Mutta häpeä oli minun,
ja se poltti poskiani niin,
ettei minulla ollut voimia jäädä.
Niin minä otin lapseni ja lähdin kodistani.
Me pakenimme suurkaupunkiin,
sen kaduille ja toreille,
melun ja melskeen,
autojen, neonvalojen ja betonin keskelle.
Mutta en saanut töitä,
ja niin me istuimme asunnossamme
esikaupungin
yksinäisyydessä
kahdeksannen kerroksen kaksiossa.
Mutta sairas en ollut, en ollut sairas.
Ei, en ollut sairas, sairas en ollut.
Olin vain väsynyt, niin äärettömän väsynyt.
Mutta sairas en ollut, en ollut sairas.
Päivät tulivat ja menivät
toinen toisensa kaltaisena.
Olin kuin eläin,
joka kulkee edestakaisin häkissään,
enkä enää puhunut kenellekään.
Ahdistus kuristi kurkkuani,
ja sydäntäni kylmäsi.
Olin pelon vallassa,
puoli vuotta pelon vallassa,
ja iltaisin itkin itseni uneen.
Ja niin aloin juoda viiniä,
jotta huono olo helpottaisi,
jotta uskaltaisin mennä ulos,
jotta en antaisi periksi,
jotta pääsisin irti alakulosta.
Sillä pelkäsin menettäväni järkeni,
ja halusin vain pysyä jaloillani.
Pyysin ja rukoilin
paikkaa lapselleni,
mutta päivähoitojono oli liian pitkä.
Mutta sairas en ollut, en ollut sairas.
Ei, en ollut sairas, sairas en ollut.
Olin vain väsynyt, niin äärettömän väsynyt.
Mutta sairas en ollut, en ollut sairas.
Ja niin me elimme tuuliajolla,
kunnes neljäs talvi kääntyi kevääksi
ja maailma pysähtyi
eräänä huhtikuun päivänä,
kun lastenhuolto soitti ovikelloa.
Naapurimme seinän takaa
olivat tehneet meistä ilmoituksen.
He punastelivat ja sanoivat,
että se oli lapseni parhaaksi,
tiesivät siis kuitenkin, että olimme olemassa.
Lapseni otettiin huostaan.
Vain neljä vuotta saimme olla yhdessä.
Mutta uskon ja toivon,
että kun hän kasvaa,
hän antaa anteeksi ja ymmärtää,
että en ollut sairas, sairas en ollut.
Ei, en ollut sairas, sairas en ollut.
Olin vain väsynyt, niin äärettömän väsynyt.
Mutta sairas en ollut, en ollut sairas.
Niin sammui viimeinen liekkini.
Luulin, että halusin kuolla.
Olin kuin ajelehtiva ruoko,
kuin pyörteen nielemä siemen,
kuin roska myrskyävässä meressä.
Niin minä sitten hakeuduin tänne, kotiin,
suuren ymmärryksen tykö.
Täällä puhutaan lempeästi,
täällä ollaan pian sairaita,
täällä ei kukaan usko hoitoon.
Täällä ahdistus hukutetaan uneen,
täällä tulevaisuus katoaa lääkehuuruihin.
Täällä kaikki on hyvin,
täällä ei kukaan vaadi mitään,
täällä saa nukkua itsensä taivaaseen.
Ja ne sanoivat, että olin sairas, että olin sairas.
Niin ne sanoivat. Ne sanoivat, että olin sairas.
Mutta olin vain väsynyt,
niin äärettömän väsynyt.
Mutta ne sanoivat: te olette sairas, olette sairas!
Ei, en ole sairas, en ole sairas.
Ei, en ole sairas, en ole sairas.
Olen vain väsynyt, niin äärettömän väsynyt,
mutta en ole sairas, en ole sairas.
Mies tuli kuin kesäinen tuuli,
ja rakkauden leikki oli sokeaa.
Hän antoi minulle lapsen
ja katosi yksin tein.
Olin nuori, en ymmärtänyt mitään.
Hän halusi vain olla vapaa,
elää omaa elämäänsä.
Mutta häpeä oli minun,
ja se poltti poskiani niin,
ettei minulla ollut voimia jäädä.
Niin minä otin lapseni ja lähdin kodistani.
Me pakenimme suurkaupunkiin,
sen kaduille ja toreille,
melun ja melskeen,
autojen, neonvalojen ja betonin keskelle.
Mutta en saanut töitä,
ja niin me istuimme asunnossamme
esikaupungin
yksinäisyydessä
kahdeksannen kerroksen kaksiossa.
Mutta sairas en ollut, en ollut sairas.
Ei, en ollut sairas, sairas en ollut.
Olin vain väsynyt, niin äärettömän väsynyt.
Mutta sairas en ollut, en ollut sairas.
Päivät tulivat ja menivät
toinen toisensa kaltaisena.
Olin kuin eläin,
joka kulkee edestakaisin häkissään,
enkä enää puhunut kenellekään.
Ahdistus kuristi kurkkuani,
ja sydäntäni kylmäsi.
Olin pelon vallassa,
puoli vuotta pelon vallassa,
ja iltaisin itkin itseni uneen.
Ja niin aloin juoda viiniä,
jotta huono olo helpottaisi,
jotta uskaltaisin mennä ulos,
jotta en antaisi periksi,
jotta pääsisin irti alakulosta.
Sillä pelkäsin menettäväni järkeni,
ja halusin vain pysyä jaloillani.
Pyysin ja rukoilin
paikkaa lapselleni,
mutta päivähoitojono oli liian pitkä.
Mutta sairas en ollut, en ollut sairas.
Ei, en ollut sairas, sairas en ollut.
Olin vain väsynyt, niin äärettömän väsynyt.
Mutta sairas en ollut, en ollut sairas.
Ja niin me elimme tuuliajolla,
kunnes neljäs talvi kääntyi kevääksi
ja maailma pysähtyi
eräänä huhtikuun päivänä,
kun lastenhuolto soitti ovikelloa.
Naapurimme seinän takaa
olivat tehneet meistä ilmoituksen.
He punastelivat ja sanoivat,
että se oli lapseni parhaaksi,
tiesivät siis kuitenkin, että olimme olemassa.
Lapseni otettiin huostaan.
Vain neljä vuotta saimme olla yhdessä.
Mutta uskon ja toivon,
että kun hän kasvaa,
hän antaa anteeksi ja ymmärtää,
että en ollut sairas, sairas en ollut.
Ei, en ollut sairas, sairas en ollut.
Olin vain väsynyt, niin äärettömän väsynyt.
Mutta sairas en ollut, en ollut sairas.
Niin sammui viimeinen liekkini.
Luulin, että halusin kuolla.
Olin kuin ajelehtiva ruoko,
kuin pyörteen nielemä siemen,
kuin roska myrskyävässä meressä.
Niin minä sitten hakeuduin tänne, kotiin,
suuren ymmärryksen tykö.
Täällä puhutaan lempeästi,
täällä ollaan pian sairaita,
täällä ei kukaan usko hoitoon.
Täällä ahdistus hukutetaan uneen,
täällä tulevaisuus katoaa lääkehuuruihin.
Täällä kaikki on hyvin,
täällä ei kukaan vaadi mitään,
täällä saa nukkua itsensä taivaaseen.
Ja ne sanoivat, että olin sairas, että olin sairas.
Niin ne sanoivat. Ne sanoivat, että olin sairas.
Mutta olin vain väsynyt,
niin äärettömän väsynyt.
Mutta ne sanoivat: te olette sairas, olette sairas!
Contributed by Juha Rämö - 2018/11/8 - 13:03
Language: Italian
Traduzione italiana / Italiensk översättning / Italian translation / Traduction italienne / Italiankielinen käännös: Riccardo Venturi 12-12-2018 19:05
Procedendo con la traduzione, mi è venuta precisamente a mente E qualcuno poi disse di Gianni Nebbiosi. [RV]
Procedendo con la traduzione, mi è venuta precisamente a mente E qualcuno poi disse di Gianni Nebbiosi. [RV]
LA BALLATA DI K.
Non sono malata, non sono malata.
Non sono malata, non sono malata.
Sono solo stanca, cosí infinitamente stanca,
Ma non sono malata, non sono malata.
Lui è arrivato come un vento d'estate,
E abbiamo fatto l'amore alla cieca.
Mi ha dato un figlio
E poi se n'è andato,
Ero giovane, non capivo nulla.
Voleva solo essere libero
E vivere la sua vita.
Ma la vergogna era mia,
Mi bruciava in viso
E non ebbi il coraggio di restare.
E allora me ne andai di casa col bambino.
Sí, ce ne andammo nella grande città.
Nelle strade e nelle piazze,
Nel rumore e nel casino,
Automobili, luci al neon e cemento
Ma non trovavo lavoro,
E cosí ce ne stavamo nel nostro appartamento.
In periferia,
Soli,
Un bilocale al settimo piano.
Ma non mi sono ammalata, no.
No, non mi sono ammalata.
Ero solo stanca, cosí infinitamente stanca
Ma non mi sono ammalata, no.
I giorni andavano e venivano,
Sempre tutti uguali.
Diventai come un animale,
Giravo attorno alla mia tana
E non parlavo con nessuno.
L'angoscia mi prendeva alla gola,
E la mano sul cuore era fredda.
Vivevo nella paura,
Sei mesi nella paura,
E ogni notte mi addormentavo piangendo.
E allora cominciai a bere vino
Per provare a stare meglio.
Per osare uscire fuori,
Per non farla finita,
Per scuotermi dall'apatia.
Perché temevo di perdere la ragione,
E volevo solo andare avanti.
Pregai e implorai perché il mio bimbo
Avesse un posto dove stare,
Ma la lista d'attesa per l'asilo era troppo lunga.
Ma non mi sono ammalata, no.
No, non mi sono ammalata.
Ero solo stanca, cosí infinitamente stanca,
Ma no, non mi sono ammalata.
Vivevamo nell'abbandono,
Finché il quarto inverno non divenne primavera.
E allora, un giorno d'aprile,
Il mondo si fermò
Quando suonarono alla porta i servizi sociali.
I vicini della porta accanto,
Li avevano fatti venire loro.
Timidamente mi dissero
Che era per il mio bambino,
E cosí, malgrado tutto, sapevano che esistevamo.
Mi portarono via mio figlio,
Siamo potuti stare insieme solo quattro anni.
Ma spero e credo
Che, quando sarà grande,
Mi perdonerà, e capirà
Che no, non ero malata.
No, non ero malata.
Ero solo stanca, cosí infinitamente stanca,
Ma no, non ero malata, non lo ero.
E cosí si è spento il mio ultimo barlume.
Sí, credevo che sarei morta.
Sballottata come una canna,
Come un seme fatto turbinare dal vento,
Un relitto nel mare in tempesta.
E allora mi guardai intorno e arrivai a casa
Per il grande Esame Cognitivo.
Qui parlano cosí piano,
Qui ci si ammala alla svelta,
Qui nessuno crede a una cura medica.
Qui l'angoscia la si dorme via,
Qui il futuro te lo tolgono a forza di droga.
Qui va sempre tutto bene,
Qui non ci sono desideri,
Qui ci si può addormentare fino a andare in paradiso.
E loro hanno detto che sono malata, sí,
Hanno detto che sono malata, malata.
Ma io ero solo stanca,
Cosí infinitamente stanca...
Ma loro hanno detto: Sei malata! Sei malata!
Non sono malata, non sono malata.
Non sono malata, non sono malata.
Sono solo stanca, cosí infinitamente stanca,
Ma non sono malata, non sono malata.
Lui è arrivato come un vento d'estate,
E abbiamo fatto l'amore alla cieca.
Mi ha dato un figlio
E poi se n'è andato,
Ero giovane, non capivo nulla.
Voleva solo essere libero
E vivere la sua vita.
Ma la vergogna era mia,
Mi bruciava in viso
E non ebbi il coraggio di restare.
E allora me ne andai di casa col bambino.
Sí, ce ne andammo nella grande città.
Nelle strade e nelle piazze,
Nel rumore e nel casino,
Automobili, luci al neon e cemento
Ma non trovavo lavoro,
E cosí ce ne stavamo nel nostro appartamento.
In periferia,
Soli,
Un bilocale al settimo piano.
Ma non mi sono ammalata, no.
No, non mi sono ammalata.
Ero solo stanca, cosí infinitamente stanca
Ma non mi sono ammalata, no.
I giorni andavano e venivano,
Sempre tutti uguali.
Diventai come un animale,
Giravo attorno alla mia tana
E non parlavo con nessuno.
L'angoscia mi prendeva alla gola,
E la mano sul cuore era fredda.
Vivevo nella paura,
Sei mesi nella paura,
E ogni notte mi addormentavo piangendo.
E allora cominciai a bere vino
Per provare a stare meglio.
Per osare uscire fuori,
Per non farla finita,
Per scuotermi dall'apatia.
Perché temevo di perdere la ragione,
E volevo solo andare avanti.
Pregai e implorai perché il mio bimbo
Avesse un posto dove stare,
Ma la lista d'attesa per l'asilo era troppo lunga.
Ma non mi sono ammalata, no.
No, non mi sono ammalata.
Ero solo stanca, cosí infinitamente stanca,
Ma no, non mi sono ammalata.
Vivevamo nell'abbandono,
Finché il quarto inverno non divenne primavera.
E allora, un giorno d'aprile,
Il mondo si fermò
Quando suonarono alla porta i servizi sociali.
I vicini della porta accanto,
Li avevano fatti venire loro.
Timidamente mi dissero
Che era per il mio bambino,
E cosí, malgrado tutto, sapevano che esistevamo.
Mi portarono via mio figlio,
Siamo potuti stare insieme solo quattro anni.
Ma spero e credo
Che, quando sarà grande,
Mi perdonerà, e capirà
Che no, non ero malata.
No, non ero malata.
Ero solo stanca, cosí infinitamente stanca,
Ma no, non ero malata, non lo ero.
E cosí si è spento il mio ultimo barlume.
Sí, credevo che sarei morta.
Sballottata come una canna,
Come un seme fatto turbinare dal vento,
Un relitto nel mare in tempesta.
E allora mi guardai intorno e arrivai a casa
Per il grande Esame Cognitivo.
Qui parlano cosí piano,
Qui ci si ammala alla svelta,
Qui nessuno crede a una cura medica.
Qui l'angoscia la si dorme via,
Qui il futuro te lo tolgono a forza di droga.
Qui va sempre tutto bene,
Qui non ci sono desideri,
Qui ci si può addormentare fino a andare in paradiso.
E loro hanno detto che sono malata, sí,
Hanno detto che sono malata, malata.
Ma io ero solo stanca,
Cosí infinitamente stanca...
Ma loro hanno detto: Sei malata! Sei malata!
×
![]()
Note for non-Italian users: Sorry, though the interface of this website is translated into English, most commentaries and biographies are in Italian and/or in other languages like French, German, Spanish, Russian etc.
Text och musik / Lyrics and music / Testo e musica / Paroles et musique / Sanat ja sävel: Björn Afzelius
Album / Albumi: Bakom kulisserna
Björn Afzelius wrote the following notes about this song in his 95 Sånger (95 Songs) book:
Björn Afzelius scrisse le seguenti note su questa canzone nel suo libro “95 Sånger” (95 canzoni):
"Kerstin, en ung ensamstående mor från betongghettot Hammarkullen utanför Göteborg, berättade en natt sin historia för mej."
"Kerstin, a young single mother from the hot concrete of Hammarkullen outside Gothenberg, told her story to me one night."
“Questa storia mi è stata raccontata una sera da Kerstin, una giovane ragazza madre che viveva nei casermoni di cemento di Hammarkullen, nei dintorni di Göteborg.” [CH]