Erinn‘rungen verblassen, und des Tages Ruhm vergeht,
Die Spuren, die wir heute zieh‘n, sind morgen schon verweht.
Doch in uns ist die Sehnsucht, daß etwas von uns bleibt,
Ein Fußabdruck am Ufer, eh‘ der Strom uns weitertreibt.
Nur ein Graffiti, das sich von der grauen Wand abhebt,
So wie ein Schrei, der sagen will: „Schaut her, ich hab‘ gelebt!“
So nehm‘ ich, was an Mut mir bleibt, und in der Dunkelheit
Sprühe ich das Wort „Hoffnung“ auf die Mauern meiner Zeit.
Die Herzen sind verschlossen, die Blicke leer und kalt.
Brüderlichkeit kapituliert vor Zwietracht und Gewalt.
Und da ist so viel Not und Sorge gleich vor unsrer Tür,
Und wenn wir ein Kind lächeln sehn, so weinen zehn dafür.
Der Himmel hat sich abgewandt, die Zuversicht versiegt.
Manchmal ist‘s, als ob alle Last auf meinen Schultern liegt.
Doch tief aus meiner Ohnmacht und aus meiner Traurigkeit
Sprühe ich das Wort „Hoffnung“ auf die Mauern meiner Zeit.
Um uns regiert der Wahnsinn, und um uns steigt die Flut.
Die Welt geht aus den Fugen, und ich rede noch von Mut.
Wir irren in der Finsternis, und doch ist da ein Licht,
Ein Widerschein von Menschlichkeit, ich überseh‘ ihn nicht.
Und wenn auf meinem Stein sich frech das Unkraut wiegt im Wind,
Die Worte „Ewig unvergessen“ überwuchert sind,
Bleibt zwischen den Parolen von Haß und Bitterkeit
Vielleicht auch das Wort „Hoffnung“ auf den Mauern jener Zeit.
Die Spuren, die wir heute zieh‘n, sind morgen schon verweht.
Doch in uns ist die Sehnsucht, daß etwas von uns bleibt,
Ein Fußabdruck am Ufer, eh‘ der Strom uns weitertreibt.
Nur ein Graffiti, das sich von der grauen Wand abhebt,
So wie ein Schrei, der sagen will: „Schaut her, ich hab‘ gelebt!“
So nehm‘ ich, was an Mut mir bleibt, und in der Dunkelheit
Sprühe ich das Wort „Hoffnung“ auf die Mauern meiner Zeit.
Die Herzen sind verschlossen, die Blicke leer und kalt.
Brüderlichkeit kapituliert vor Zwietracht und Gewalt.
Und da ist so viel Not und Sorge gleich vor unsrer Tür,
Und wenn wir ein Kind lächeln sehn, so weinen zehn dafür.
Der Himmel hat sich abgewandt, die Zuversicht versiegt.
Manchmal ist‘s, als ob alle Last auf meinen Schultern liegt.
Doch tief aus meiner Ohnmacht und aus meiner Traurigkeit
Sprühe ich das Wort „Hoffnung“ auf die Mauern meiner Zeit.
Um uns regiert der Wahnsinn, und um uns steigt die Flut.
Die Welt geht aus den Fugen, und ich rede noch von Mut.
Wir irren in der Finsternis, und doch ist da ein Licht,
Ein Widerschein von Menschlichkeit, ich überseh‘ ihn nicht.
Und wenn auf meinem Stein sich frech das Unkraut wiegt im Wind,
Die Worte „Ewig unvergessen“ überwuchert sind,
Bleibt zwischen den Parolen von Haß und Bitterkeit
Vielleicht auch das Wort „Hoffnung“ auf den Mauern jener Zeit.
envoyé par Bernart Bartleby - 15/2/2015 - 15:32
Langue: italien
Traduzione italiana di Matteo67 da LyricsTranslate
I MURI DEL MIO TEMPO
I ricordi si dissolvono, e passa la gloria di un giorno,
Le tracce che lasciamo oggi , domani si sono già disperse.
Ma c’è in noi è il desiderio che rimanga qualcosa di noi,
Un’impronta sulla riva, prima che la corrente ce la porti via.
Solo un graffito che si distingue dal muro grigio,
Proprio come un grido che vuol dire: "Guarda qua, io ho vissuto!"
Così prendo il coraggio che mi rimane, e nel buio
spruzzo la parola "speranza" sui muri del mio tempo.
I cuori sono chiusi a chiave, gli sguardi vuoti e freddi.
La fratellanza cede davanti alla discordia e alla violenza,
E qui c'è tanta miseria e preoccupazione proprio di fronte alla nostra porta,
E per ogni bambino che vediamo ridere, dieci piangono
Il cielo si è allontanato, la fiducia si è esaurita.
A volte è come se tutto il peso fosse sulle mie spalle.
Ma nel profondo della mia impotenza e della mia tristezza
Spruzzo la parola "speranza" sui muri del mio tempo.
Attorno a noi regna la follia, e la marea si alza su di noi.
Il mondo si sgretola, e parlo ancora di coraggio.
Stiamo inciampando nel buio, eppure c'è una luce,
Un riflesso di umanità, io non riesco a vederlo.
E se un’erbaccia dondola insolentemente nel vento sulla mia lapide,
Le parole "ricordate per sempre" sono ricoperte da vegetazione,
Rimane tra le parole di odio e amarezza
Forse anche la parola "speranza" sui muri di quel tempo.
I ricordi si dissolvono, e passa la gloria di un giorno,
Le tracce che lasciamo oggi , domani si sono già disperse.
Ma c’è in noi è il desiderio che rimanga qualcosa di noi,
Un’impronta sulla riva, prima che la corrente ce la porti via.
Solo un graffito che si distingue dal muro grigio,
Proprio come un grido che vuol dire: "Guarda qua, io ho vissuto!"
Così prendo il coraggio che mi rimane, e nel buio
spruzzo la parola "speranza" sui muri del mio tempo.
I cuori sono chiusi a chiave, gli sguardi vuoti e freddi.
La fratellanza cede davanti alla discordia e alla violenza,
E qui c'è tanta miseria e preoccupazione proprio di fronte alla nostra porta,
E per ogni bambino che vediamo ridere, dieci piangono
Il cielo si è allontanato, la fiducia si è esaurita.
A volte è come se tutto il peso fosse sulle mie spalle.
Ma nel profondo della mia impotenza e della mia tristezza
Spruzzo la parola "speranza" sui muri del mio tempo.
Attorno a noi regna la follia, e la marea si alza su di noi.
Il mondo si sgretola, e parlo ancora di coraggio.
Stiamo inciampando nel buio, eppure c'è una luce,
Un riflesso di umanità, io non riesco a vederlo.
E se un’erbaccia dondola insolentemente nel vento sulla mia lapide,
Le parole "ricordate per sempre" sono ricoperte da vegetazione,
Rimane tra le parole di odio e amarezza
Forse anche la parola "speranza" sui muri di quel tempo.
envoyé par Bernart Bartleby - 15/2/2015 - 15:32
Langue: finnois
Traduzione finlandese / Finnish translation / Traduction finnoise / Finnische Übersetzung / Suomennos: Juha Rämö
MINUN AIKANI MUURIT
Muistot haalistuvat, ja päivän maine katoaa.
Polut, joita tänään kuljemme, ovat huomenna jo umpeutuneet.
Mutta kaipaamme sitä, että meistä jää jotain jäljelle,
jalanjälki rantahiekkaan ennen kuin virta vie meidät mennessään.
Pelkkä graffiti, joka erottuu harmaasta seinästä
kuin huuto, joka haluaa sanoa: »Katsokaa, olen elänyt!«
Ja niin minä kerään rohkeuteni rippeet, ja pimeyden keskellä
minä maalaan sanan »toivo« oman aikani muureihin.
Sydämet ovat sulkeutuneet, katseet ovat tyhjiä ja kylmiä.
Veljeys antautuu epäsovun ja väkivallan edessä.
Ja ovillamme on niin paljon hätää ja murhetta,
ja jokaista hymyilevää lasta kohden on kymmenen itkevää.
Taivas on kääntänyt kasvonsa, ja luottamus on hiipunut.
Joskus tuntuu kuin kaikki maailman murheet olisivat minun hertioillani.
Mutta avuttomuuteni ja suruni syvyyksistä
maalaan sanan »toivo« oman aikani muureihin.
Hulluus vallitsee ympärillämme, ja tulvavesi nousee ympärillämme.
Maailma natisee liitoksissaan, ja minä puhun vielä rohkeudesta.
Me harhailemme pimeydessä, ja kuitenkin siellä on valo,
ihmisyyden heijastus, joka ei jää minulta näkemättä.
Ja kun tuulessa heiluva rikkaruoho on röyhkeästi vallannut hautani
ja »iäti kaivaten« peittynyt sammaleen alle,
vihan ja katkeruuden sanojen keskelle
on sen ajan muureihin kirjoitettu kenties myös sana »toivo«.
Muistot haalistuvat, ja päivän maine katoaa.
Polut, joita tänään kuljemme, ovat huomenna jo umpeutuneet.
Mutta kaipaamme sitä, että meistä jää jotain jäljelle,
jalanjälki rantahiekkaan ennen kuin virta vie meidät mennessään.
Pelkkä graffiti, joka erottuu harmaasta seinästä
kuin huuto, joka haluaa sanoa: »Katsokaa, olen elänyt!«
Ja niin minä kerään rohkeuteni rippeet, ja pimeyden keskellä
minä maalaan sanan »toivo« oman aikani muureihin.
Sydämet ovat sulkeutuneet, katseet ovat tyhjiä ja kylmiä.
Veljeys antautuu epäsovun ja väkivallan edessä.
Ja ovillamme on niin paljon hätää ja murhetta,
ja jokaista hymyilevää lasta kohden on kymmenen itkevää.
Taivas on kääntänyt kasvonsa, ja luottamus on hiipunut.
Joskus tuntuu kuin kaikki maailman murheet olisivat minun hertioillani.
Mutta avuttomuuteni ja suruni syvyyksistä
maalaan sanan »toivo« oman aikani muureihin.
Hulluus vallitsee ympärillämme, ja tulvavesi nousee ympärillämme.
Maailma natisee liitoksissaan, ja minä puhun vielä rohkeudesta.
Me harhailemme pimeydessä, ja kuitenkin siellä on valo,
ihmisyyden heijastus, joka ei jää minulta näkemättä.
Ja kun tuulessa heiluva rikkaruoho on röyhkeästi vallannut hautani
ja »iäti kaivaten« peittynyt sammaleen alle,
vihan ja katkeruuden sanojen keskelle
on sen ajan muureihin kirjoitettu kenties myös sana »toivo«.
envoyé par Juha Rämö - 12/1/2019 - 13:31
×
![]()
Parole e musica di Reinhard Mey
Nell’album intitolato “Balladen”