Und als von tausend Jahren
nur elf vergangen waren
im letzten Jahr vom Krieg,
da lag die Welt in Scherben,
und Deutschland lag im Sterben
und schrie noch Heil und Sieg.
Der Mensch war sehr zerbrochen,
und nicht nur seine Knochen.
Der Mensch zerbricht auch schnell.
Und die von den Faschisten
sich nicht zerbrechen ließen,
die waren nicht mehr viel.
Gefoltert und geschunden,
geknebelt und gebunden,
und gingen aufrecht doch.
Und auch in den Fabriken,
in Lagern und Verstecken
lebten, kämpften sie noch.
Die Masken, die sie tarnten,
die Stimmen, die sie warnten,
die wußte nur der Wind.
Und Horcher gab es viele.
Und Kinder spielten Spiele,
die sehr gefährlich sind.
Und in den Bombennächten
in Höhlen und in Schächten
teilten sie ihre Not.
Und teilten ihre Freuden
und teilten ihre Leiden
und auch den Bissen Brot.
Sie hatten eine Lehre
und hatten auch Gewehre
und hatten ihre List.
In mehr als tausend Jahren,
da hatten sie erfahren,
wann ihre Stunde ist.
Und wie sie kämpften, litten
und lachten, liebten, stritten
in Solidarität,
das wird man dann noch lesen,
wenn das, was sonst gewesen,
ein Mensch nicht mehr versteht.
nur elf vergangen waren
im letzten Jahr vom Krieg,
da lag die Welt in Scherben,
und Deutschland lag im Sterben
und schrie noch Heil und Sieg.
Der Mensch war sehr zerbrochen,
und nicht nur seine Knochen.
Der Mensch zerbricht auch schnell.
Und die von den Faschisten
sich nicht zerbrechen ließen,
die waren nicht mehr viel.
Gefoltert und geschunden,
geknebelt und gebunden,
und gingen aufrecht doch.
Und auch in den Fabriken,
in Lagern und Verstecken
lebten, kämpften sie noch.
Die Masken, die sie tarnten,
die Stimmen, die sie warnten,
die wußte nur der Wind.
Und Horcher gab es viele.
Und Kinder spielten Spiele,
die sehr gefährlich sind.
Und in den Bombennächten
in Höhlen und in Schächten
teilten sie ihre Not.
Und teilten ihre Freuden
und teilten ihre Leiden
und auch den Bissen Brot.
Sie hatten eine Lehre
und hatten auch Gewehre
und hatten ihre List.
In mehr als tausend Jahren,
da hatten sie erfahren,
wann ihre Stunde ist.
Und wie sie kämpften, litten
und lachten, liebten, stritten
in Solidarität,
das wird man dann noch lesen,
wenn das, was sonst gewesen,
ein Mensch nicht mehr versteht.
Contributed by Bernart Bartleby - 2014/2/21 - 15:28
Language: French
Version française - CHANSON DES FUSIBLES – Marco Valdo M.I. – 2014
Chanson allemande – Der Zündschnüre-Song – Franz-Josef Degenhardt – 1972
« Zündschnüre » est avant tout le titre d'un récit – je crois autobiographique - de Degenhardt (1973), situé dans sa région natale de la Ruhr pendant les dernières année de la guerre, de la description de la vie quotidienne et des aventures de quelques enfants de familles ouvriers et antinazis, dont les pères ont fini tués ou en camp de concentration, qui participent à leur manière, souvent amusante, à la résistance contre le régime…
Chanson allemande – Der Zündschnüre-Song – Franz-Josef Degenhardt – 1972
« Zündschnüre » est avant tout le titre d'un récit – je crois autobiographique - de Degenhardt (1973), situé dans sa région natale de la Ruhr pendant les dernières année de la guerre, de la description de la vie quotidienne et des aventures de quelques enfants de familles ouvriers et antinazis, dont les pères ont fini tués ou en camp de concentration, qui participent à leur manière, souvent amusante, à la résistance contre le régime…
CHANSON DES FUSIBLES
Et de ses mille ans
Étaient passés onze seulement
La dernière année de la guerre,
Le monde était en morceaux,
Et l'Allemagne gisait en lambeaux
Elle pleurait son salut et sa victoire.
L'homme était entièrement brisé,
Ses os, mais pas seulement.
L'homme se brise aussi rapidement.
Et ceux que les fascistes
Avaient laissé encore en piste
Il n'en restait plus tellement.
Torturés et lacérés,
Bâillonnés et ligotés,
Toujours droits quand même.
Et aussi dans les usines,
Dans les camps et les caches clandestines
Ils vivaient, ils combattaient encore.
Les masques qui les cachaient,
Les voix qui les avertissaient,
Seul le vent les connaissait.
Partout des oreilles écoutaient .
Et les enfants jouaient des jeux,
Qui étaient très dangereux.
Et lors des bombardements de nuit
Dans les caves et dans les puits
Ils partageaient le danger.
Et partageaient leurs gaîtés
Et partageaient leur peine
Et aussi leur quignon de pain.
Ils avaient appris
Et ils avaient des fusils
Et savaient leur adresse aussi.
En plus de mille ans,
Ils avaient appris
Quand viendrait leur moment.
Et comment ils souffrirent, ils combattirent
Ils aimèrent, ils se querellèrent et ils rirent,
Tous solidaires
On lira ceci alors encore,
Lorsque cela qui autrement fut,
Un homme ne le comprendra plus.
Et de ses mille ans
Étaient passés onze seulement
La dernière année de la guerre,
Le monde était en morceaux,
Et l'Allemagne gisait en lambeaux
Elle pleurait son salut et sa victoire.
L'homme était entièrement brisé,
Ses os, mais pas seulement.
L'homme se brise aussi rapidement.
Et ceux que les fascistes
Avaient laissé encore en piste
Il n'en restait plus tellement.
Torturés et lacérés,
Bâillonnés et ligotés,
Toujours droits quand même.
Et aussi dans les usines,
Dans les camps et les caches clandestines
Ils vivaient, ils combattaient encore.
Les masques qui les cachaient,
Les voix qui les avertissaient,
Seul le vent les connaissait.
Partout des oreilles écoutaient .
Et les enfants jouaient des jeux,
Qui étaient très dangereux.
Et lors des bombardements de nuit
Dans les caves et dans les puits
Ils partageaient le danger.
Et partageaient leurs gaîtés
Et partageaient leur peine
Et aussi leur quignon de pain.
Ils avaient appris
Et ils avaient des fusils
Et savaient leur adresse aussi.
En plus de mille ans,
Ils avaient appris
Quand viendrait leur moment.
Et comment ils souffrirent, ils combattirent
Ils aimèrent, ils se querellèrent et ils rirent,
Tous solidaires
On lira ceci alors encore,
Lorsque cela qui autrement fut,
Un homme ne le comprendra plus.
Contributed by Marco Valdo M.I. - 2014/4/17 - 18:22
Language: Finnish
Traduzione finlandese / Finnish translation / Traduction finnoise / Finnische Übersetzung / Suomennos: Juha Rämö
LAULU SYTYTYSLANGOISTA
Ja kun tuhannesta vuodesta 1)
vain yksitoista oli kulunut
sodan viimeisenä vuonna,
maailma oli sirpaleina
ja Saksa oli sirpaleina
ja huusi edelleen »heil« ja »Sieg«. 2)
Ihminen oli aivan palasina,
eivätkä vain hänen luunsa.
Ihminenhän on helppo panna palasiksi.
Ja niitä, joita fasistit
eivät olleet onnistuneet murtamaan,
ei ollut enää paljon.
Kidutettuina ja kiusattuina,
kapuloituina ja kahlehdittuina,
mutta yhä edelleen jaloillaan.
Ja myös tehtaissa,
varastoissa ja piilopaikoissa
he elivät ja taistelivat edelleen.
Naamiot, joihin he kätkeytyivät,
äänet, jotka varoittivat heitä,
tunsi vain tuuli.
Ja urkkijoita oli paljon.
Ja lapset leikkivät leikkejä,
joissa vaani suuri vaara.
Ja yöpommitusten aikana
luolissaan ja kuiluissaan
he jakoivat hätänsä.
Ja he jakoivat ilonsa
ja he jakoivat kärsimyksensä
ja leipäpalansakin he jakoivat.
Heillä oli oppinsa
ja heillä oli kiväärinsä
ja heillä oli oveluutensa.
Tuhat vuotta ja ylikin
oli opettanut heille,
milloin heidän hetkensä koittaisi.
Ja he taistelivat, kärsivät
ja nauroivat, rakastivat, riitelivät
toisiaan tukien,
mistä voidaan lukea vielä silloin,
kun kaikki muu tapahtunut
ylittää ihmisen ymmärryksen.
Ja kun tuhannesta vuodesta 1)
vain yksitoista oli kulunut
sodan viimeisenä vuonna,
maailma oli sirpaleina
ja Saksa oli sirpaleina
ja huusi edelleen »heil« ja »Sieg«. 2)
Ihminen oli aivan palasina,
eivätkä vain hänen luunsa.
Ihminenhän on helppo panna palasiksi.
Ja niitä, joita fasistit
eivät olleet onnistuneet murtamaan,
ei ollut enää paljon.
Kidutettuina ja kiusattuina,
kapuloituina ja kahlehdittuina,
mutta yhä edelleen jaloillaan.
Ja myös tehtaissa,
varastoissa ja piilopaikoissa
he elivät ja taistelivat edelleen.
Naamiot, joihin he kätkeytyivät,
äänet, jotka varoittivat heitä,
tunsi vain tuuli.
Ja urkkijoita oli paljon.
Ja lapset leikkivät leikkejä,
joissa vaani suuri vaara.
Ja yöpommitusten aikana
luolissaan ja kuiluissaan
he jakoivat hätänsä.
Ja he jakoivat ilonsa
ja he jakoivat kärsimyksensä
ja leipäpalansakin he jakoivat.
Heillä oli oppinsa
ja heillä oli kiväärinsä
ja heillä oli oveluutensa.
Tuhat vuotta ja ylikin
oli opettanut heille,
milloin heidän hetkensä koittaisi.
Ja he taistelivat, kärsivät
ja nauroivat, rakastivat, riitelivät
toisiaan tukien,
mistä voidaan lukea vielä silloin,
kun kaikki muu tapahtunut
ylittää ihmisen ymmärryksen.
1) Viittaa natsien »tuhatvuotiseen valtakuntaan«, joka lopulta kesti vain 12 vuotta (1933 - 1945) mutta ehti tänä aikana viedä maailman tuhon partaalle.
2) »Sieg Heil«, tervehdys voitolle, oli erityisesti natsien joukkotapahtumissa käyttämä Joseph Goebbelsin alun perin alulle panema kannustushuuto.
2) »Sieg Heil«, tervehdys voitolle, oli erityisesti natsien joukkotapahtumissa käyttämä Joseph Goebbelsin alun perin alulle panema kannustushuuto.
Contributed by Juha Rämö - 2018/12/30 - 14:18
Language: Italian
Versione italiana di Francesco Mazzocchi
CANZONE DELLA MICCIA
E quando di mille anni
ne erano passati solo undici
nell’ultimo anno della guerra,
il mondo era a pezzi,
e la Germania era in punto di morte
e gridava ancora Heil e Sieg. [1]
L’essere umano era molto rotto,
e non solo le sue ossa.
L’essere umano si rompe anche in fretta.
E quelli che dai fascisti
non s’erano lasciati spezzare,
non erano più molti.
Torturati e seviziati,
imbavagliati e legati,
ma camminavano ancora dritti.
Ed anche nelle fabbriche,
nei lager e nei nascondigli
vivevano, combattevano ancora.
Le maschere che li nascondevano,
le voci che li avvertivano,
le conosceva solo il vento.
E che origliavano ce n’erano tanti.
E i bambini facevano giochi,
che sono molto pericolosi.
E nelle notti delle bombe
in caverne e in pozzi
dividevano la loro miseria.
E dividevano le loro gioie
e dividevano i loro dolori
ed anche il tozzo di pane.
Avevano una dottrina
ed avevano anche fucili
ed avevano la loro astuzia.
In più di mille anni,
l’ avevano imparato,
quando è la loro ora.
E come combattevano, soffrivano
e ridevano, amavano, disputavano
in solidarietà,
questo sarà ancora da leggere allora,
quando quel che è stato un tempo,
una persona non lo capirà più.
E quando di mille anni
ne erano passati solo undici
nell’ultimo anno della guerra,
il mondo era a pezzi,
e la Germania era in punto di morte
e gridava ancora Heil e Sieg. [1]
L’essere umano era molto rotto,
e non solo le sue ossa.
L’essere umano si rompe anche in fretta.
E quelli che dai fascisti
non s’erano lasciati spezzare,
non erano più molti.
Torturati e seviziati,
imbavagliati e legati,
ma camminavano ancora dritti.
Ed anche nelle fabbriche,
nei lager e nei nascondigli
vivevano, combattevano ancora.
Le maschere che li nascondevano,
le voci che li avvertivano,
le conosceva solo il vento.
E che origliavano ce n’erano tanti.
E i bambini facevano giochi,
che sono molto pericolosi.
E nelle notti delle bombe
in caverne e in pozzi
dividevano la loro miseria.
E dividevano le loro gioie
e dividevano i loro dolori
ed anche il tozzo di pane.
Avevano una dottrina
ed avevano anche fucili
ed avevano la loro astuzia.
In più di mille anni,
l’ avevano imparato,
quando è la loro ora.
E come combattevano, soffrivano
e ridevano, amavano, disputavano
in solidarietà,
questo sarà ancora da leggere allora,
quando quel che è stato un tempo,
una persona non lo capirà più.
Non ho tradotto Heil e Sieg con i rispettivi salute e vittoria, perché non avrebbero reso bene quel grido degli arringatori del popolo e delle folle naziste; purtroppo per lungo tempo l’uso del Heil nel contesto Heil Hitler, Sieg Heil, abbreviato col semplice Heil che sottintendeva il resto, ha dato quel tetro colore a quello che realmente è un cordiale saluto esattamente corrispondente ai nostri salve, salute, stammi bene.
Contributed by Francesco Mazzocchi - 2019/3/6 - 20:06
Bellissima!
Grazie ancora Francesco Mazzocchi per la tua traduzione.
Un testo commovente...
Saluti
Grazie ancora Francesco Mazzocchi per la tua traduzione.
Un testo commovente...
Saluti
B.B. - 2019/3/7 - 14:56
Ho sempre pensato che, anche sotto un regime feroce come quello nazista, o staliniano, la resistenza, seppur difficile e costosa e minoritaria, sia sempre stata fondamentale per la sconfitta, il superamento di quei regimi stessi, purtroppo sostenuti dalle masse.
Sono storie che sicuramente hanno lasciato anche poesie e canzoni, e qualche traccia c'è anche su questo sito, ma credo che possano essere indagate, riscoperte e valorizzate ancora meglio perchè:
"questo sarà ancora da leggere allora,
quando quel che è stato un tempo,
una persona non lo capirà più."
Sono storie che sicuramente hanno lasciato anche poesie e canzoni, e qualche traccia c'è anche su questo sito, ma credo che possano essere indagate, riscoperte e valorizzate ancora meglio perchè:
"questo sarà ancora da leggere allora,
quando quel che è stato un tempo,
una persona non lo capirà più."
B.B. - 2019/3/7 - 15:02
×
![]()
Note for non-Italian users: Sorry, though the interface of this website is translated into English, most commentaries and biographies are in Italian and/or in other languages like French, German, Spanish, Russian etc.
Colonna sonora del film per la televisione “Zündschnüre” di Reinhard Hauff, 1974, dall’omonimo racconto di Degenhardt del 1973
Poi nell’album dell’autore intitolato “Mit Aufrechtem Gang”.
“Zündschnüre” è prima di tutto il titolo di un racconto – credo autobiografico - di Degenhardt (1973), ambientato nella natale regione della Ruhr durante gli ultimi anni della guerra, descrizione della vita quotidiana e delle avventure di alcuni bambini di famiglie operaie e antinaziste, i cui padri sono finiti ammazzati o in campo di concentramento, che partecipano a modo loro, e spesso divertente, alla resistenza contro il regime…