La domenica delle salme
Fabrizio De André...DISSE A "BAFFI DI SEGO", CHE ERA IL PRIMO... | |
KUOLLEIDEN SUNNUNTAI Raitiovaunulla hän yritti paeta aamukuudelta mantelimaidosta jossa Milano kelluu. Ei ollut vaikea seurata tätä vanhainkodin 1 runoilijaa, jonka hehkuva sielu loi valoa lampun lailla. Hänen vuoteensa pantiin palamaan Trienteen johtavalla tiellä. Partakarvan mitalla hän onnistui pelastautumaan kuin taisteluun valmis punarinta. Puolalaiset eivät kuolleet heti, vaan viimeisiin liikennevaloihin 2 polvistuneina meikkasivat vallanpitäjien huoria. Saippuan kaupustelijat käänsivät napansa itään 3. Se joka vuonna 90 otti pestin, sai vapautuksen seuraavana. Neljännen valtakunnan apinat 4 tanssivat polkkaa Berliinin muurilla ja kavutessaan ylös ne paljastivat perseensä. Kheopsin pyramidi halusi tänä juhlapäivänä tulla rakennetuksi uudelleen kivi kiveltä, orja orjalta, kommunisti kommunistilta. Kuolleiden sunnuntaina ei kuulunut kiväärien ammuntaa, vaan ilokaasu valtasi kadut. Kuolleiden sunnuntai vei kaikki ajatukset mennessään, ja kuningattaret jotka tiesivät vain »sinun vikasi« täyttivät kauneussalongit ääriään myöten. Kotiseutuvankilan auringonpaisteessa toinen vanginvartija puhui ensimmäiselle, Taliparraksi sanotulle: »Huomenna, aamun koittaessa, se tapahtuu.« Ja viestinviejiä lähetettiin matkaan, jalkasotilaita, hevosia, koiria ja yksi aasi, levittämään tietoa jalan amputoimisesta siltä jonka nimi oli Renato Curcio 5, miilunpolttajalta 6. Säiden ministeri, pasuunoiden soidessa, toivoi demokraatiaa kädet munillaan pöytäliinan kätköissä. »Haluaisin elää kaupungissa, jossa ennen aperitiivia ei vuodateta verta eikä pesuainetta.« Myöhään illalla minä ja maineikas serkkuni de Andrade 7 olimme ainoat vapaat kansalaiset tässä kuuluisassa, sivistyneessä kaupungissa, koska meillä oli kanuuna takapihalla, kanuuna takapihalla. Kuolleiden sunnuntaina kukaan ei loukkaantunut, vaan kaikki olivat saattamassa hautaan kuollutta esikuvaa. Kuolleiden sunnuntaina kaikui laulu: »Niin kaunis on nuoruus, kukapa siis haluaisi olla vanha.« Viimeiset vaeltajat palasivat katakombeihinsa, avasivat television, katsoivat lauluamme puolisen tuntia ja toivottivat meidät helvettiin. Te jotka lauloitte puujaloilla seisten ja polvillanne, harmoni harteilla, Pinokkioksi puettuina, te jotka lauloitte langobardeille 8 ja sentralisteille, Amazonin sademetsille ja rahasta, suuryritysten mukaan nimetyillä areenoilla ja maristiveljille 9, teidän äänenne olivat mahtavat ja kielenne koulutetut vaikka rumpua päristämään, niin mahtavat olivat teidän äänenne ja niin ruskeat teidän kielenne. Kuolleiden sunnuntaina ne joiden vastuulla oli nostalgia saattoivat huilujen soidessa hautaan utopian elottoman ruumiin 10 ja se kuolleiden sunnuntai oli kuin monet kaltaisensa ja seuraavana päivänä oli nähtävissä merkkejä kauhistuttavasta rauhasta kun samaan aikaan Italian sydän Palermosta Aostaan vavisten paisui vastalauseiden kuoroksi. | SANT'AMBROGIO Vostra eccellenza che mi sta in cagnesco Per que’ pochi scherzucci di dozzina , e mi gabella per anti-tedesco perché metto le birbe alla berlina, o senta il caso avvenuto di fresco a me, che girellando una mattina, càpito in Sant’ Ambrogio di Milano, in quello vecchio, la fuori di mano. M’era compagno il figlio giovinetto D’un di que’ capi un po’ pericolosi, di quel tal Sandro, autor d’un romanzetto ove si tratta di Promessi Sposi… Che fa il nesci, Eccellenza? O non l’ha letto? Ah, intendo: il suo cervel, Dio lo riposi, in tutt’altra faccende affacendato, a questa roba è morto e sotterrato. Entro, e ti trovo un pieno di soldati, di que’ soldati settentrionali, come sarebbe Boemi e Croati, messi qui nella vigna a far da pali: di fatto se ne stavano impalati, come sogliano in faccia a’ generali, co’ baffi di copecchio e con que’ musi, davanti a Dio diritti come fusi. Mi tenni indietro; ché piovuto in mezzo Di quella marmaglia, io non lo nego D’aver provato un senso di ribrezzo Che lei non prova in grazia dell’impiego. Sentiva un afa, un abito di lezzo: scusi, Eccellenza, mi parean di sego, in quella bella casa del Signore, fin le candele dell’altar maggiore. Ma in quella in quella che s’appresta il sacerdote a consacrar la mistica vivanda di sùbita dolcezza mi percuote su, di verso l’altare, un suon di banda. Dalle trombe di guerra uscian le note Come di voce che si raccomanda D’una gente che gema in duri stenti e de’ perduti beni si rammenti Era un coro del Verdi; il coro a Dio Là de’ Lombardi miseri, assetati; quello: O Signore, dal tetto natio, che tanti petti ha scossi e inebriati. Ricominciai a non esser più io E, come se que’ cosi doventati Fossero gente della nostra gente, entrai nel branco involontariamente. Che vuol ella, Eccellenza, il pezzo è bello, poi nostro, e poi suonato come va; e coll’arte di mezzo, e col cervello dato all’arte, l’ubbìe si buttan là. Ma cessato che fu, dentro bel bello Io ritornava a star come la sa; quand’eccoti, per farmi un altro tiro da quelle bocche che parean di ghiro, un cantico tedesco lento lento per l’aer sacro a Dio mosse le penne: era preghiera, e mi parean lamento, d’un suono grave, flabile, solenne, tal che sempre nell’anima lo sento; e mi stupisco che in quelle cotenne, in quei fantocci esotici di legno, potesse l’armonia fino a quel segno. Sentia nell’inno la dolcezza amara De’canti uditi da fanciullo; il core Che da voce domestica gl’impara, ce li ripete il giorni del dolore; un pensier mesto della madre cara, un desiderio di pace e d’amore, uno sgomento di lontano esilio, che mi faceva andare in visibilio. E quando tacque, mi lasciò pensoso Di pensieri più forti e più soavi. Costor, dicea tra me, re pauroso, schiavi gli spinge per tenerci schiavi; gli spinge di Croazia e di Boemme, come mandre a svernar nelle maremme. A dura vita, a dura disciplina, muti, derisi, solitari stanno, strumenti ciechi d’occhiuta rapina che lor non tocca e che forse non sanno; e quet’odio, che mai non avvicina il popolo lombardo all’allemanno, giova a chi regna dividendo, e teme popoli avversi affratellati insieme. Povera gente! Lontana da’ suoi, in un paese qui che vuol male, chi sa che in fondo all’anima po’ poi non mandi a quel paese il principale! Gioco che l’ hanno in tasca come noi. Qui, se non fuggo, abbraccio un caporale, colla su’ brava mazza di nocciòlo, duro e piantato li come un piolo. |
1 viittaa Milanossa sijaitsevaan vuodesta 1768 toimineeseen vanhusten hoitolaitokseen nimeltä Pio Albergo Trivulzio. Sieltä sai alkunsa Tangentopolina tunnettu laaja poliittinen lahjusskandaali, joka ravisteli Italiaa 90-luvun alussa.
2 viittaa laittomiin maahanmuuttajiin, jotka yrittivät ansaita elantonsa puhdistamalla liikennevaloissa seisovien autojen tuulilaseja ja kauppaamalla tupakansytyttimiä, paperinenäliinoja ja omaa ruumistaan.
3 köyhistä köyhimpiä olivat ne, jotka »käänsivät napansa itään« eli myivät saippuaa niiden lukuun, jotka rikastuivat Berliinin muurin kaatumisella.
4 viittaa Saksan ja muun Euroopaan uusnatseihin.
5 Italiassa 70-luvulta aina nykypäiviin toimineen terroristijärjestö Punaisten prikaatien perustaja ja entinen johtaja. Curcio tuomittiin vuonna 1976 vankeuteen, ja hänet vapautettiin vuonna 1998.
6 Carbonari, Miilunpolttajat, oli Napolissa vuonna 1807 perustettu salaseura, jona päämääränä oli vapauttaa Italia ulkomaiden vaikutusvallasta ja yhdistää maa.
7 brasilialainen kirjailija Oswald de Andrade (1890 - 1954).
8 viittaa oikeistolaisen Pohjoisen liiton (Lega Nord) kannattajiin.
9 1816 perustettu katolinen sääntökunta.
10 viittaa vapauden ja anarkismin ihanteisiin, jotka saivat tuulta siipiensä alle erityisesti vuoden 1968 levottomuuksista.