Er lebte in den Wäldern und lebte frei und allein,
Sein Reich ging von den Hügeln bis tief ins Land hinein.
Vom Bach bis an die Ufer seines Flusses und von da
Hinab bis in die Täler, soweit sein Auge sah.
Er kannte jede Höhle und fast jeden Blaubeerstrauch,
Die Lieblingsplätze der Forellen selbstverständlich auch.
Und abends liebte er es sehr, im hohen Gras zu stehn,
An einen Fels gelehnt zu denken, und ins Land hinauszusehen.
So stand der Bär auch an jenem Nachmittag aus dem Fels,
Recht deutlich spürte er den Herbstwind schon in seinem Pelz.
Am Himmel sah er Wildgänse in Scharen südwärts ziehn,
Er gähnte oft, und er war müd‘, und es fröstelte ihn.
Er trottete zu seiner Lieblingshöhle durch das Laub,
Verscharrte noch den Eingang hinter sich und sprach: „Ich glaub‘
Es riecht nach Schnee“, während er letzte Vorkehrungen traf.
Legte sich auf sein Lager und begann den Winterschlaf.
Er sollte recht behalten, es begann noch nachts zu schnei‘n.
Der Winter zog in seinen Wald, der Boden fror zu Stein.
Ein eis‘ger Wind sang in den klaren Nächten im Geäst.
Dem Bär‘n in seinem Unterschlupf war warm, und er schlief fest.
Doch mit dem Winter kamen auch die Menschen in den Wald.
Sie fällten Baum um Baum, vermaßen, zäunten ein und bald
Brachten Sie Kräne, Rohre, Bagger, Stahlbeton. Schon stand
Genau über der Höhle eine Fabrik im Land.
Der Frühling kam, und gut gelaunt erwachte auch der Bär
Tief unten in der Höhle, nur das Aufstehn fiel noch schwer.
Und als er dann schlaftrunken durch den engen Ausgang stieg,
Stand er ungläubig mitten auf dem Vorhof der Fabrik.
Da kam auch schon ein Pförtner brüllend auf ihn zumarschiert,
„Los Du da, an die Arbeit, statt hier ‘rumzustehn, kapiert“.
„Verzeihung“, sprach der Bär verstört, „aber ich bin ein Bär“.
„Jetzt reicht‘s mir“, schrie der Mann, „zum Personalchef, kein Wort mehr!“
Der Personalchef war ein muffiger, verhärmter Mann.
„Ich bin ein Bär“, sagte der Bär, „das sieht man mir doch an.“
„Was ich sehe, ist meine Sache“, sprach der Mann, „und Du
Bist ein dreckiger Faulpelz und noch unrasiert dazu.“
Dann schubste er ihn zum Vizedirektor, der aktiv
Und sehr ergeben unterwürfig den Direktor rief.
Der sprach und ließ dabei seinen Managersessel drehn,
„Unser Herr Präsident wünscht das faule Subjekt zu seh‘n.“
„Soso“, sagte der Präsident, „Sie sind also ein Bär.“
Er hatte das größte Büro und langweilte sich sehr.
Er war so mächtig, daß er keinen Schreibtisch mehr besaß,
Keine Krawatte tragen mußte und nur Comics las.
„Wenn Sie ein Bär sind, bitte, dann beweisen Sie das auch.“
Der Bär kratzte sich vor Verlegenheit über den Bauch.
„Nein, Bären gibt es nur in Zoo und Zirkus kurz und klein.
Genau dort hol‘n wir jetzt ein Gutachten über Sie ein.“
Die Präsidentenlimousine fuhr den Bär‘n zum Zoo,
Und seine Artgenossen musterten ihn schadenfroh.
Und einstimmig erklärten sie, wer Auto fährt, und wer
Nicht hinter Gittern lebt, sei alles andere als ein Bär.
Die Tanzbären im Zirkus urteilten genauso prompt,
Weil wer nicht tanzt und radfährt, nicht als Bär infrage kommt.
Die Heimfahrt über dachte er „und ich bin doch ein Bär,
ich weiß es doch, ich weiß es“, doch er wehrte sich nicht mehr.
Er ließ sich Arbeitszeug anziehn, und als man ihm befahl,
Sich zu rasier‘n, rasierte er sich seine Schnauze kahl.
Stempelte seine Stechkarte wie jeder andre Mann
Und lernte, daß der Tag mit einem Hupsignal begann.
Er ließ sich an eine Maschine setzten, wo ein Griff
Von rechts nach links zu dreh‘n war, wenn eine Sirene pfiff.
Und wenn man das versäumte, leuchtete ein rotes Licht,
Das zeigte, ob der Mann daran grad‘ arbeitete oder ob nicht.
So stand er Tag für Tag an der Maschine, dreht stumm
Den Griff von rechts nach links und danach wieder rechts herum.
Nur in der Mittagspause mußt‘ er zum Fabrikzaun gehn,
Um durch Maschinen und Stacheldraht ins Land hinauszuseh‘n.
Die Osterglocken blühten und verblühten vor dem Zaun.
Ein Sommer kam und ging, der Herbst färbte die Wälder braun.
Am Himmel sah er Wildgänse in Scharen südwärts ziehn.
Er gähnte oft, und er ward müd‘, und es fröstelte ihn.
Er gähnte immer mehr, je mehr er sich zusammennahm.
Er wurde immer müder, je näher der Winter kam.
Vom Wachen taten ihm oft mittags schon die Augen weh,
Er stand am Zaun und sagte vor sich hin: „Es riecht nach Schnee“.
An dem Nachmittag schlief er glatt an der Maschine ein,
Hörte nicht die Sirene, nur den Personalchef schrei‘n,
„He, Du da, raus, Du bist entlassen, hier ist Dein Restlohn“.
„Entlassen?“, jubelte der Bär und machte sich davon.
Sein Bündel auf der Schulter, wanderte er ohne Ziel
Einfach gradaus im Schnee, der schon in dicken Flocken fiel.
So ging er einen Tag, eine Nacht und noch einen Tag
Auf der Standspur der Autobahn, wo nicht so viel Schnee lag.
Mal zählte er die Autos, die er sah, doch ihm fiel ein,
Daß er nur bis fünf zählen konnte, und so ließ er‘s sein.
Und dann am zweiten Abend sah er in der Ferne hell,
Im dichten Schneegestöber Neonbuchstaben: „Motel“.
Durchfroren, naß und müde trat der Bär an den Empfang.
Der Mann hinter dem Tresen rührte sich nicht und schwieg lang.
Tat unheimlich beschäftigt, um beiläufig zu erklär‘n:
„Wir haben keine Zimmer frei für Landstreicher und Bär‘n“.
„Habe ich das Wort ,Bär’ gehört, sagten Sie ,Bär’ vorhin?
Das heißt, Sie sind der Meinung, daß ich wirklich einer bin“.
Der Mann griff kreidebleich zum Telefon, der Bär ging schnell
Zur Tür, und er verschwand im Wald, gleich hinter dem Motel.
Er stapfte durch den Wald, der ihm jetzt fremd und feindlich schien.
Er ging, und nach und nach verließen seine Kräfte ihn.
Ich muß jetzt darüber nachdenken, dachte sich der Bär,
Was mit mir werden soll, wenn ich nur nicht so müde wär‘.
Er setzte sich vor eine Höhle und starrte noch lang
Ins Leere, hörte, wie der Schneesturm in den Bäumen sang.
Er spürte ihn nicht mehr und ließ sich ganz und gar zuschnei‘n,
Und vor dem dritten Morgen seiner Reise schlief er ein.
Sein Reich ging von den Hügeln bis tief ins Land hinein.
Vom Bach bis an die Ufer seines Flusses und von da
Hinab bis in die Täler, soweit sein Auge sah.
Er kannte jede Höhle und fast jeden Blaubeerstrauch,
Die Lieblingsplätze der Forellen selbstverständlich auch.
Und abends liebte er es sehr, im hohen Gras zu stehn,
An einen Fels gelehnt zu denken, und ins Land hinauszusehen.
So stand der Bär auch an jenem Nachmittag aus dem Fels,
Recht deutlich spürte er den Herbstwind schon in seinem Pelz.
Am Himmel sah er Wildgänse in Scharen südwärts ziehn,
Er gähnte oft, und er war müd‘, und es fröstelte ihn.
Er trottete zu seiner Lieblingshöhle durch das Laub,
Verscharrte noch den Eingang hinter sich und sprach: „Ich glaub‘
Es riecht nach Schnee“, während er letzte Vorkehrungen traf.
Legte sich auf sein Lager und begann den Winterschlaf.
Er sollte recht behalten, es begann noch nachts zu schnei‘n.
Der Winter zog in seinen Wald, der Boden fror zu Stein.
Ein eis‘ger Wind sang in den klaren Nächten im Geäst.
Dem Bär‘n in seinem Unterschlupf war warm, und er schlief fest.
Doch mit dem Winter kamen auch die Menschen in den Wald.
Sie fällten Baum um Baum, vermaßen, zäunten ein und bald
Brachten Sie Kräne, Rohre, Bagger, Stahlbeton. Schon stand
Genau über der Höhle eine Fabrik im Land.
Der Frühling kam, und gut gelaunt erwachte auch der Bär
Tief unten in der Höhle, nur das Aufstehn fiel noch schwer.
Und als er dann schlaftrunken durch den engen Ausgang stieg,
Stand er ungläubig mitten auf dem Vorhof der Fabrik.
Da kam auch schon ein Pförtner brüllend auf ihn zumarschiert,
„Los Du da, an die Arbeit, statt hier ‘rumzustehn, kapiert“.
„Verzeihung“, sprach der Bär verstört, „aber ich bin ein Bär“.
„Jetzt reicht‘s mir“, schrie der Mann, „zum Personalchef, kein Wort mehr!“
Der Personalchef war ein muffiger, verhärmter Mann.
„Ich bin ein Bär“, sagte der Bär, „das sieht man mir doch an.“
„Was ich sehe, ist meine Sache“, sprach der Mann, „und Du
Bist ein dreckiger Faulpelz und noch unrasiert dazu.“
Dann schubste er ihn zum Vizedirektor, der aktiv
Und sehr ergeben unterwürfig den Direktor rief.
Der sprach und ließ dabei seinen Managersessel drehn,
„Unser Herr Präsident wünscht das faule Subjekt zu seh‘n.“
„Soso“, sagte der Präsident, „Sie sind also ein Bär.“
Er hatte das größte Büro und langweilte sich sehr.
Er war so mächtig, daß er keinen Schreibtisch mehr besaß,
Keine Krawatte tragen mußte und nur Comics las.
„Wenn Sie ein Bär sind, bitte, dann beweisen Sie das auch.“
Der Bär kratzte sich vor Verlegenheit über den Bauch.
„Nein, Bären gibt es nur in Zoo und Zirkus kurz und klein.
Genau dort hol‘n wir jetzt ein Gutachten über Sie ein.“
Die Präsidentenlimousine fuhr den Bär‘n zum Zoo,
Und seine Artgenossen musterten ihn schadenfroh.
Und einstimmig erklärten sie, wer Auto fährt, und wer
Nicht hinter Gittern lebt, sei alles andere als ein Bär.
Die Tanzbären im Zirkus urteilten genauso prompt,
Weil wer nicht tanzt und radfährt, nicht als Bär infrage kommt.
Die Heimfahrt über dachte er „und ich bin doch ein Bär,
ich weiß es doch, ich weiß es“, doch er wehrte sich nicht mehr.
Er ließ sich Arbeitszeug anziehn, und als man ihm befahl,
Sich zu rasier‘n, rasierte er sich seine Schnauze kahl.
Stempelte seine Stechkarte wie jeder andre Mann
Und lernte, daß der Tag mit einem Hupsignal begann.
Er ließ sich an eine Maschine setzten, wo ein Griff
Von rechts nach links zu dreh‘n war, wenn eine Sirene pfiff.
Und wenn man das versäumte, leuchtete ein rotes Licht,
Das zeigte, ob der Mann daran grad‘ arbeitete oder ob nicht.
So stand er Tag für Tag an der Maschine, dreht stumm
Den Griff von rechts nach links und danach wieder rechts herum.
Nur in der Mittagspause mußt‘ er zum Fabrikzaun gehn,
Um durch Maschinen und Stacheldraht ins Land hinauszuseh‘n.
Die Osterglocken blühten und verblühten vor dem Zaun.
Ein Sommer kam und ging, der Herbst färbte die Wälder braun.
Am Himmel sah er Wildgänse in Scharen südwärts ziehn.
Er gähnte oft, und er ward müd‘, und es fröstelte ihn.
Er gähnte immer mehr, je mehr er sich zusammennahm.
Er wurde immer müder, je näher der Winter kam.
Vom Wachen taten ihm oft mittags schon die Augen weh,
Er stand am Zaun und sagte vor sich hin: „Es riecht nach Schnee“.
An dem Nachmittag schlief er glatt an der Maschine ein,
Hörte nicht die Sirene, nur den Personalchef schrei‘n,
„He, Du da, raus, Du bist entlassen, hier ist Dein Restlohn“.
„Entlassen?“, jubelte der Bär und machte sich davon.
Sein Bündel auf der Schulter, wanderte er ohne Ziel
Einfach gradaus im Schnee, der schon in dicken Flocken fiel.
So ging er einen Tag, eine Nacht und noch einen Tag
Auf der Standspur der Autobahn, wo nicht so viel Schnee lag.
Mal zählte er die Autos, die er sah, doch ihm fiel ein,
Daß er nur bis fünf zählen konnte, und so ließ er‘s sein.
Und dann am zweiten Abend sah er in der Ferne hell,
Im dichten Schneegestöber Neonbuchstaben: „Motel“.
Durchfroren, naß und müde trat der Bär an den Empfang.
Der Mann hinter dem Tresen rührte sich nicht und schwieg lang.
Tat unheimlich beschäftigt, um beiläufig zu erklär‘n:
„Wir haben keine Zimmer frei für Landstreicher und Bär‘n“.
„Habe ich das Wort ,Bär’ gehört, sagten Sie ,Bär’ vorhin?
Das heißt, Sie sind der Meinung, daß ich wirklich einer bin“.
Der Mann griff kreidebleich zum Telefon, der Bär ging schnell
Zur Tür, und er verschwand im Wald, gleich hinter dem Motel.
Er stapfte durch den Wald, der ihm jetzt fremd und feindlich schien.
Er ging, und nach und nach verließen seine Kräfte ihn.
Ich muß jetzt darüber nachdenken, dachte sich der Bär,
Was mit mir werden soll, wenn ich nur nicht so müde wär‘.
Er setzte sich vor eine Höhle und starrte noch lang
Ins Leere, hörte, wie der Schneesturm in den Bäumen sang.
Er spürte ihn nicht mehr und ließ sich ganz und gar zuschnei‘n,
Und vor dem dritten Morgen seiner Reise schlief er ein.
inviata da Bernart Bartleby - 15/2/2015 - 16:50
Lingua: Francese
La versione francese dello stesso Reinhard Mey, il quale ha pubblicato molto anche in Francia con il nome di Frédérik Mey.
Nell’album intitolato “Frédérik Mey. Edition Française Vol.5”, pubblicato nel 1979
Nell’album intitolato “Frédérik Mey. Edition Française Vol.5”, pubblicato nel 1979
L’OURS QUI VOULAIT RESTER UN OURS
Il vivait au fond des forêts, libre, tout seul et fier
Son empire s'étendait de la source à la rivière
Des montagnes à la plaine, par les collines moussues
Par les vallons et les prairies, jusqu'à perte de vue
Il connaissait toutes les cavernes et tous les buissons
Qui ont des fruits, les ruches et les rendez-vous des saumons
Et, vers le soir, il aimait bien, debout sur un rocher
Contempler son pays, en méditant sur sa journée
Et ce jour-là aussi, l'ours se mit dans cette posture
Déjà un vent froid d'automne ébouriffait sa fourrure
Il vit les oies sauvages en bandes suivre le soleil
Il frissonnait et il baillait et il avait sommeil
Il trottait par le bois vers sa caverne préférée
Secouait sa couche et fermait soigneusement l'entrée
"Ça sent la neige" se disait-il, tout en s'étirant
S'allongea sur le foin, pour hiberner tranquillement
L'ours allait avoir raison, il neigea dans la nuit même
L'hiver entra dans sa forêt, et dans le matin blême
Un méchant vent glacial craquait dans les branches givrées
L'ours bien au chaud dans son abri dormait à poings fermés
Mais avec l'hiver des hommes arrivaient dans la forêt
Ils abattaient arbre par arbre, aplanaient et creusaient
Et bientôt, jaillit en béton, en acier et en verre
Au-dessus de la caverne, une usine de la Terre
Le printemps revenu, l'ours se réveilla de bon poil
Encore engourdi, avec une faim phénoménale
Il sortit de sa caverne en se léchant les babines
Pour se retrouver stupéfait dans la cour de l'usine
Et déjà un gardien se ruait sur lui "Toi, là-bas
Tu vas t' mettre au travail, oui ? Et un peu plus vite que ça !"
"Pardon, disait l'ours, mais je suis un ours, vous faites erreur !"
"Ta gueule ! Ça va comme ça, raconte donc ça au supérieur !"
Le supérieur était un homme maussade et pédant
"Je suis un ours, disait l'ours, ça devrait se voir pourtant !"
"Ce que je vois est mon affaire, disait l'homme, et toi
Tu n'es qu'un fainéant et un mal rasé de surcroît !"
Sur ces mots, il l'emmena chez le cadre de rigueur
Qui servilement fit appel au vice-directeur
Qui présenta l'ours à son directeur qui décréta
"Notre cher président tient à voir lui-même ce cas !"
"Bravo ! disait le président, vous êtes un ours ? J'adore !"
Il avait le plus grand bureau et s'ennuyait à mort
Il était si puissant qu'il n'avait plus qu'à exister
Jouer au yoyo et à lire des bandes dessinées
"Parfait, si vous êtes un ours, allez-y, prouvez-le moi !"
L'ours se grattait le ventre de confusion et d'émoi
"Non, l'ours vit en cage ou au cirque, comme chacun sait
Venez ! On va faire une expertise à votre sujet"
La voiture présidentielle mena l'ours au zoo
Où ses semblables le toisaient et jugeaient aussitôt
Que quelqu'un qui vivait hors cage et qui faisait ses courses
En auto avec un chauffeur, n'avait plus rien d'un ours
Les ours du cirque estimèrent qu'un si mauvais danseur
Qui tombait de vélo ne pouvait pas être un des leurs
Pendant le trajet du retour, il répéta, déçu
"Je suis un ours, un vrai, un ours !" mais il ne luttait plus
Il se laissa mettre en bleu de travail et en sabots
On lui dit de se raser, il se rasait le museau
Il apprit à pointer sa fiche horaire en entendant
Un signal de sirène, en arrivant et en partant
Il se laissa mettre à une machine où il devait
Pousser sur un bouton lorsqu'un voyant vert s'allumait
Et s'il oubliait ça, un voyant rouge clignotait
Pour indiquer que le travailleur s'était arrêté
Ainsi, jour après jour, l'ours appuya sur son bouton
Sans une faute, sans un mot, sans poser de questions
Mais il se hâtait dans la cour dès la pause midi
Pour apercevoir par la grille, un peu de son pays
Devant les barbelés, les bleuets se fanaient déjà
L'été vint et s'en fut, l'automne colorait les bois
Il vit les oies sauvages en bandes suivre le soleil
Il frissonnait et il bâillait et il avait sommeil
Plus il s'efforçait de s'en empêcher, plus il bâillait
Et plus il sentait le sommeil, plus l'hiver approchait
Son travail lui apparut de plus en plus difficile
"J'ai l'impression que ça sent la neige", murmura-t-il
Et il s'endormit sur sa machine en pleine journée
Il n'entendit ni siffler, ni le contre-maître hurler
"Tu es fichu dehors, va chercher ta paie, fainéant !"
"Fichu dehors ?" balbutia l'ours, et s'en trotta en jubilant
Son trousseau sur l'épaule, il marchait sans destination
Toujours tout droit, et déjà, il neigeait à gros flocons
Un jour et une nuit et encore un jour, il marchait
Sur le bord d'une autoroute, où la neige se tassait
Pour se distraire, il comptait les voitures sur sa voie
Mais on ne lui avait appris qu'à compter jusqu'à trois
Et le deuxième soir il vit sortir de l'irréel
A travers les flocons, des lettres en néon bleu : Motel !
Trempé et épuisé, l'ours entra à la réception
L'employé le vit du coin de l'œil, en plissant le front
Et se tut longuement, pour déclarer l'air sentencieux
"Désolé, mais on ne loue pas aux ours, ici, Monsieur !"
"Ai-je entendu le mot d'ours, disiez-vous OURS à l'instant ?
Vous insinuez donc que j'en suis un par conséquent ?"
"Au secours !" hurlait l'homme, mais l'ours sur cette nouvelle
Sortit en courant vers le bois derrière le motel
Il marchait, mais sa forêt était devenue hostile
Il marchait et chaque pas lui devint plus difficile
"Il me faut réfléchir, se disait l'ours, et décider
Ce qu'il faut faire. Ah, si j'étais un peu moins fatigué !"
Il s'assit près d'une caverne en écoutant le bruit
De la tempête de neige qui chantait dans la nuit
Et eut ni peur ni froid quand la neige le recouvrit
Et un peu avant l'aube du troisième jour, l'ours s'endormit
Il vivait au fond des forêts, libre, tout seul et fier
Son empire s'étendait de la source à la rivière
Des montagnes à la plaine, par les collines moussues
Par les vallons et les prairies, jusqu'à perte de vue
Il connaissait toutes les cavernes et tous les buissons
Qui ont des fruits, les ruches et les rendez-vous des saumons
Et, vers le soir, il aimait bien, debout sur un rocher
Contempler son pays, en méditant sur sa journée
Et ce jour-là aussi, l'ours se mit dans cette posture
Déjà un vent froid d'automne ébouriffait sa fourrure
Il vit les oies sauvages en bandes suivre le soleil
Il frissonnait et il baillait et il avait sommeil
Il trottait par le bois vers sa caverne préférée
Secouait sa couche et fermait soigneusement l'entrée
"Ça sent la neige" se disait-il, tout en s'étirant
S'allongea sur le foin, pour hiberner tranquillement
L'ours allait avoir raison, il neigea dans la nuit même
L'hiver entra dans sa forêt, et dans le matin blême
Un méchant vent glacial craquait dans les branches givrées
L'ours bien au chaud dans son abri dormait à poings fermés
Mais avec l'hiver des hommes arrivaient dans la forêt
Ils abattaient arbre par arbre, aplanaient et creusaient
Et bientôt, jaillit en béton, en acier et en verre
Au-dessus de la caverne, une usine de la Terre
Le printemps revenu, l'ours se réveilla de bon poil
Encore engourdi, avec une faim phénoménale
Il sortit de sa caverne en se léchant les babines
Pour se retrouver stupéfait dans la cour de l'usine
Et déjà un gardien se ruait sur lui "Toi, là-bas
Tu vas t' mettre au travail, oui ? Et un peu plus vite que ça !"
"Pardon, disait l'ours, mais je suis un ours, vous faites erreur !"
"Ta gueule ! Ça va comme ça, raconte donc ça au supérieur !"
Le supérieur était un homme maussade et pédant
"Je suis un ours, disait l'ours, ça devrait se voir pourtant !"
"Ce que je vois est mon affaire, disait l'homme, et toi
Tu n'es qu'un fainéant et un mal rasé de surcroît !"
Sur ces mots, il l'emmena chez le cadre de rigueur
Qui servilement fit appel au vice-directeur
Qui présenta l'ours à son directeur qui décréta
"Notre cher président tient à voir lui-même ce cas !"
"Bravo ! disait le président, vous êtes un ours ? J'adore !"
Il avait le plus grand bureau et s'ennuyait à mort
Il était si puissant qu'il n'avait plus qu'à exister
Jouer au yoyo et à lire des bandes dessinées
"Parfait, si vous êtes un ours, allez-y, prouvez-le moi !"
L'ours se grattait le ventre de confusion et d'émoi
"Non, l'ours vit en cage ou au cirque, comme chacun sait
Venez ! On va faire une expertise à votre sujet"
La voiture présidentielle mena l'ours au zoo
Où ses semblables le toisaient et jugeaient aussitôt
Que quelqu'un qui vivait hors cage et qui faisait ses courses
En auto avec un chauffeur, n'avait plus rien d'un ours
Les ours du cirque estimèrent qu'un si mauvais danseur
Qui tombait de vélo ne pouvait pas être un des leurs
Pendant le trajet du retour, il répéta, déçu
"Je suis un ours, un vrai, un ours !" mais il ne luttait plus
Il se laissa mettre en bleu de travail et en sabots
On lui dit de se raser, il se rasait le museau
Il apprit à pointer sa fiche horaire en entendant
Un signal de sirène, en arrivant et en partant
Il se laissa mettre à une machine où il devait
Pousser sur un bouton lorsqu'un voyant vert s'allumait
Et s'il oubliait ça, un voyant rouge clignotait
Pour indiquer que le travailleur s'était arrêté
Ainsi, jour après jour, l'ours appuya sur son bouton
Sans une faute, sans un mot, sans poser de questions
Mais il se hâtait dans la cour dès la pause midi
Pour apercevoir par la grille, un peu de son pays
Devant les barbelés, les bleuets se fanaient déjà
L'été vint et s'en fut, l'automne colorait les bois
Il vit les oies sauvages en bandes suivre le soleil
Il frissonnait et il bâillait et il avait sommeil
Plus il s'efforçait de s'en empêcher, plus il bâillait
Et plus il sentait le sommeil, plus l'hiver approchait
Son travail lui apparut de plus en plus difficile
"J'ai l'impression que ça sent la neige", murmura-t-il
Et il s'endormit sur sa machine en pleine journée
Il n'entendit ni siffler, ni le contre-maître hurler
"Tu es fichu dehors, va chercher ta paie, fainéant !"
"Fichu dehors ?" balbutia l'ours, et s'en trotta en jubilant
Son trousseau sur l'épaule, il marchait sans destination
Toujours tout droit, et déjà, il neigeait à gros flocons
Un jour et une nuit et encore un jour, il marchait
Sur le bord d'une autoroute, où la neige se tassait
Pour se distraire, il comptait les voitures sur sa voie
Mais on ne lui avait appris qu'à compter jusqu'à trois
Et le deuxième soir il vit sortir de l'irréel
A travers les flocons, des lettres en néon bleu : Motel !
Trempé et épuisé, l'ours entra à la réception
L'employé le vit du coin de l'œil, en plissant le front
Et se tut longuement, pour déclarer l'air sentencieux
"Désolé, mais on ne loue pas aux ours, ici, Monsieur !"
"Ai-je entendu le mot d'ours, disiez-vous OURS à l'instant ?
Vous insinuez donc que j'en suis un par conséquent ?"
"Au secours !" hurlait l'homme, mais l'ours sur cette nouvelle
Sortit en courant vers le bois derrière le motel
Il marchait, mais sa forêt était devenue hostile
Il marchait et chaque pas lui devint plus difficile
"Il me faut réfléchir, se disait l'ours, et décider
Ce qu'il faut faire. Ah, si j'étais un peu moins fatigué !"
Il s'assit près d'une caverne en écoutant le bruit
De la tempête de neige qui chantait dans la nuit
Et eut ni peur ni froid quand la neige le recouvrit
Et un peu avant l'aube du troisième jour, l'ours s'endormit
inviata da Bernart Bartleby - 15/2/2015 - 21:18
Lingua: Italiano
Versione italiana di Francesco Mazzocchi
L’ORSO CHE VOLEVA RIMANERE UN ORSO
Viveva nei boschi e viveva libero e solo,
Il suo regno andava dalle colline fino ben giù nella campagna.
Dal torrente fino alla riva del suo fiume e da là
Giù fino nelle valli, per quanto il suo occhio vedeva.
Conosceva ogni caverna e quasi tutti i cespugli di mirtillo,
Naturalmente anche i posti preferiti delle trote.
E la sera amava molto stare nell’erba alta,
Pensare appoggiato ad una roccia, e guardare nella campagna.
Così anche quel pomeriggio l’orso stava fuori alla roccia,
sentiva proprio distintamente il vento autunnale nella sua pelliccia.
Nel cielo vedeva anatre selvatiche a stormi andare a sud,
Sbadigliava spesso, ed era stanco, e gli veniva freddo.
Trottò alla sua caverna preferita attraverso le fronde,
Sotterrò ancora l’ingresso dietro di sé e disse: „Io credo
C’è odore di neve“, mentre sbrigava le ultime faccende.
Si sdraiò sul suo giaciglio ed iniziò il letargo invernale.
Aveva pensato giusto, cominciò a nevicare ancora di notte.
L’inverno entrò nel suo bosco, il suolo gelò come pietra.
Un vento gelido cantava nelle notti chiare tra i rami.
L’orso nel suo rifugio aveva caldo, e dormiva sodo.
Ma con l’inverno vennero anche gli uomini nel bosco.
Abbatterono albero su albero, misurarono, recintarono e presto
Portarono gru, tubi, scavatrici, cemento armato. Già stava
in piedi una fabbrica proprio sopra la caverna.
Venne la primavera, e di buon umore si svegliò anche l’orso
Giù nella caverna, solo che era ancora difficile alzarsi.
E quando poi ubriaco di sonno salì dalla stretta uscita,
Si trovò incredulo in mezzo all’atrio della fabbrica.
E già arrivava sbraitando da lui un portinaio,
„Via tu là, al lavoro, invece di aggirarti qui, capito“.
„Scusa“, disse l’orso sconcertato, „ma io sono un orso“.
„Adesso ne ho abbastanza“, gridò l’uomo, „dal capo del personale, non una parola di più!“
Il capo del personale era un uomo ammuffito, afflitto.
„Io sono un orso“, disse l’orso, „e lo si vede bene.“
„Quello che vedo è affare mio“, disse l’uomo, „e tu
sei uno sporco poltrone e per giunta non rasato.“
Poi lo spedì dal vicedirettore, che attivamente
E molto devotamente servile chiamò il direttore.
Quello parlò e intanto faceva ruotare la sua poltrona manageriale,
„Il nostro signor presidente vuole vedere il pigro soggetto.“
„Così“, disse il presidente, „Lei dunque è un orso.“
Aveva l’ufficio più grande e si annoiava molto.
Era così potente, che non aveva più una scrivania,
non doveva più portare cravatte e leggeva solo fumetti.
„Se Lei è un orso, prego, lo dimostri anche.“
L’orso imbarazzato si grattò la pancia.
„No, orsi ci sono solo allo zoo e al circo e basta.
Proprio lì ora faremo fare una perizia su di Lei.“
La limousine del presidente portò l’orso allo zoo,
Ed i suoi conspecifici lo squadrarono contenti della sua disgrazia.
E unanimemente spiegarono, chi va in auto, e chi
Non vive dietro sbarre, è tutt’altro che un orso.
Gli orsi ballerini nel circo sentenziarono puntualmente lo stesso,
perché chi non balla e non va sulla ruota, non è pensabile come orso.
Al ritorno pensava „eppure io sono un orso,
lo so bene, lo so“, ma smise di difendersi.
Si lasciò vestire la tuta da lavoro, e quando gli fu ordinato,
si rasò, si rasò completamente il muso.
Timbrò il suo cartellino come tutti gli altri uomini
Ed imparò che il giorno iniziava con un segnale acustico.
Si lasciò mettere ad una macchina, dove una maniglia
Era da ruotare da destra a sinistra, quando fischiava una sirena.
E se si mancava, si accendeva una luce rossa,
Che mostrava, se lì l’uomo lavorava bene o non.
Così stette giorno dopo giorno alla macchina, ruota muto
La maniglia da destra a sinistra e poi di nuovo a destra.
Solo nella pausa di mezzogiorno deve andare al recinto della fabbrica,
E tra macchine e filo spinato guardare fuori nella campagna.
I narcisi fiorirono e sfiorirono davanti al recinto.
Un’estate venne e andò, l’autunno colorò di bruno i boschi.
Nel cielo vide anatre selvatiche dirigersi a stormi verso sud.
Sbadigliava spesso, ed era stanco, e sentiva freddo.
Sbadigliava sempre più, quanto più si concentrava.
Diventava sempre più stanco, quanto più s’avvicinava l’inverno.
Per la veglia spesso già a mezzogiorno gli facevano male gli occhi,
Stava al recinto e si diceva tra sé: „C’è odore di neve“.
Il pomeriggio s’addormentò di brutto alla macchina,
Non sentì la sirena, solo il capo del personale a gridare,
„Ehi, tu là, fuori, sei licenziato, ecco la tua liquidazione“.
„Licenziato?“, giubilò l’orso e se ne andò.
Il suo fagotto sulla spalla, andò senza meta
Semplicemente avanti nella neve, che già cadeva in larghi fiocchi.
Così andò un giorno, una notte e ancora un giorno
Sulla corsia d’emergenza dell’autostrada, dove non c’era tanta neve.
Più volte contò le auto che vedeva, ma si accorse,
Che sapeva contare solo fino a cinque, e così lasciò stare.
E poi la seconda sera vide chiaro in distanza,
Nel denso turbinio della neve lettere al neon: „Motel“.
Gelato, bagnato e stanco l’orso entrò alla reception.
L’uomo dietro il banco non si mosse e stette a lungo in silenzio.
Trafficava sospetto, per spiegare incidentalmente:
„Non abbiamo camere per vagabondi ed orsi“.
„Ho sentito la parola ,orso’, Lei prima ha detto ,orso’?
Vuol dire, che Lei è dell’idea, che io veramente lo sia“.
L’uomo pallido come un gesso afferrò il telefono, l’orso andò veloce
Alla porta, e sparì nel bosco, subito dietro il motel.
Camminò faticosamente nel bosco, che ora gli pareva estraneo ed ostile.
Andava, e man mano le forze lo abbandonavano.
Io ora dovrei riflettere, si diceva l’orso,
Che devo fare di me, se solo non fossi così stanco.
Si sedette davanti ad una caverna e fissò ancora a lungo
Nel vuoto, ascoltava come la tormenta cantava tra gli alberi.
Non la sentiva più e si lasciò coprire tutto dalla neve,
E prima del terzo mattino del suo viaggio si addormentò.
Viveva nei boschi e viveva libero e solo,
Il suo regno andava dalle colline fino ben giù nella campagna.
Dal torrente fino alla riva del suo fiume e da là
Giù fino nelle valli, per quanto il suo occhio vedeva.
Conosceva ogni caverna e quasi tutti i cespugli di mirtillo,
Naturalmente anche i posti preferiti delle trote.
E la sera amava molto stare nell’erba alta,
Pensare appoggiato ad una roccia, e guardare nella campagna.
Così anche quel pomeriggio l’orso stava fuori alla roccia,
sentiva proprio distintamente il vento autunnale nella sua pelliccia.
Nel cielo vedeva anatre selvatiche a stormi andare a sud,
Sbadigliava spesso, ed era stanco, e gli veniva freddo.
Trottò alla sua caverna preferita attraverso le fronde,
Sotterrò ancora l’ingresso dietro di sé e disse: „Io credo
C’è odore di neve“, mentre sbrigava le ultime faccende.
Si sdraiò sul suo giaciglio ed iniziò il letargo invernale.
Aveva pensato giusto, cominciò a nevicare ancora di notte.
L’inverno entrò nel suo bosco, il suolo gelò come pietra.
Un vento gelido cantava nelle notti chiare tra i rami.
L’orso nel suo rifugio aveva caldo, e dormiva sodo.
Ma con l’inverno vennero anche gli uomini nel bosco.
Abbatterono albero su albero, misurarono, recintarono e presto
Portarono gru, tubi, scavatrici, cemento armato. Già stava
in piedi una fabbrica proprio sopra la caverna.
Venne la primavera, e di buon umore si svegliò anche l’orso
Giù nella caverna, solo che era ancora difficile alzarsi.
E quando poi ubriaco di sonno salì dalla stretta uscita,
Si trovò incredulo in mezzo all’atrio della fabbrica.
E già arrivava sbraitando da lui un portinaio,
„Via tu là, al lavoro, invece di aggirarti qui, capito“.
„Scusa“, disse l’orso sconcertato, „ma io sono un orso“.
„Adesso ne ho abbastanza“, gridò l’uomo, „dal capo del personale, non una parola di più!“
Il capo del personale era un uomo ammuffito, afflitto.
„Io sono un orso“, disse l’orso, „e lo si vede bene.“
„Quello che vedo è affare mio“, disse l’uomo, „e tu
sei uno sporco poltrone e per giunta non rasato.“
Poi lo spedì dal vicedirettore, che attivamente
E molto devotamente servile chiamò il direttore.
Quello parlò e intanto faceva ruotare la sua poltrona manageriale,
„Il nostro signor presidente vuole vedere il pigro soggetto.“
„Così“, disse il presidente, „Lei dunque è un orso.“
Aveva l’ufficio più grande e si annoiava molto.
Era così potente, che non aveva più una scrivania,
non doveva più portare cravatte e leggeva solo fumetti.
„Se Lei è un orso, prego, lo dimostri anche.“
L’orso imbarazzato si grattò la pancia.
„No, orsi ci sono solo allo zoo e al circo e basta.
Proprio lì ora faremo fare una perizia su di Lei.“
La limousine del presidente portò l’orso allo zoo,
Ed i suoi conspecifici lo squadrarono contenti della sua disgrazia.
E unanimemente spiegarono, chi va in auto, e chi
Non vive dietro sbarre, è tutt’altro che un orso.
Gli orsi ballerini nel circo sentenziarono puntualmente lo stesso,
perché chi non balla e non va sulla ruota, non è pensabile come orso.
Al ritorno pensava „eppure io sono un orso,
lo so bene, lo so“, ma smise di difendersi.
Si lasciò vestire la tuta da lavoro, e quando gli fu ordinato,
si rasò, si rasò completamente il muso.
Timbrò il suo cartellino come tutti gli altri uomini
Ed imparò che il giorno iniziava con un segnale acustico.
Si lasciò mettere ad una macchina, dove una maniglia
Era da ruotare da destra a sinistra, quando fischiava una sirena.
E se si mancava, si accendeva una luce rossa,
Che mostrava, se lì l’uomo lavorava bene o non.
Così stette giorno dopo giorno alla macchina, ruota muto
La maniglia da destra a sinistra e poi di nuovo a destra.
Solo nella pausa di mezzogiorno deve andare al recinto della fabbrica,
E tra macchine e filo spinato guardare fuori nella campagna.
I narcisi fiorirono e sfiorirono davanti al recinto.
Un’estate venne e andò, l’autunno colorò di bruno i boschi.
Nel cielo vide anatre selvatiche dirigersi a stormi verso sud.
Sbadigliava spesso, ed era stanco, e sentiva freddo.
Sbadigliava sempre più, quanto più si concentrava.
Diventava sempre più stanco, quanto più s’avvicinava l’inverno.
Per la veglia spesso già a mezzogiorno gli facevano male gli occhi,
Stava al recinto e si diceva tra sé: „C’è odore di neve“.
Il pomeriggio s’addormentò di brutto alla macchina,
Non sentì la sirena, solo il capo del personale a gridare,
„Ehi, tu là, fuori, sei licenziato, ecco la tua liquidazione“.
„Licenziato?“, giubilò l’orso e se ne andò.
Il suo fagotto sulla spalla, andò senza meta
Semplicemente avanti nella neve, che già cadeva in larghi fiocchi.
Così andò un giorno, una notte e ancora un giorno
Sulla corsia d’emergenza dell’autostrada, dove non c’era tanta neve.
Più volte contò le auto che vedeva, ma si accorse,
Che sapeva contare solo fino a cinque, e così lasciò stare.
E poi la seconda sera vide chiaro in distanza,
Nel denso turbinio della neve lettere al neon: „Motel“.
Gelato, bagnato e stanco l’orso entrò alla reception.
L’uomo dietro il banco non si mosse e stette a lungo in silenzio.
Trafficava sospetto, per spiegare incidentalmente:
„Non abbiamo camere per vagabondi ed orsi“.
„Ho sentito la parola ,orso’, Lei prima ha detto ,orso’?
Vuol dire, che Lei è dell’idea, che io veramente lo sia“.
L’uomo pallido come un gesso afferrò il telefono, l’orso andò veloce
Alla porta, e sparì nel bosco, subito dietro il motel.
Camminò faticosamente nel bosco, che ora gli pareva estraneo ed ostile.
Andava, e man mano le forze lo abbandonavano.
Io ora dovrei riflettere, si diceva l’orso,
Che devo fare di me, se solo non fossi così stanco.
Si sedette davanti ad una caverna e fissò ancora a lungo
Nel vuoto, ascoltava come la tormenta cantava tra gli alberi.
Non la sentiva più e si lasciò coprire tutto dalla neve,
E prima del terzo mattino del suo viaggio si addormentò.
inviata da Francesco Mazzocchi - 6/4/2019 - 12:29
Lingua: Finlandese
Traduzione finlandese / Finnish translation / Traduction finnoise / Finnische Übersetzung / Suomennos: Juha Rämö
KARHU, JOKA HALUSI PYSYÄ KARHUNA
Se eli metsissä vapaana ja yksin.
Sen valtakunta ulottui kukkuloilta kauas maaseudulle,
purolta sen oman joen rantaan ja sieltä
alas laaksoihin, niin kauas kuin silmä kantoi.
Se tunsi jokaisen luolan ja miltei jokaisen mustikkamättään
ja tietysti myös lohien lempipaikat.
Ja se suorastaan rakasti seistä iltaisin korkeassa ruohossa,
nojata kallioon ja ajatella ja katsella maisemia.
Noustessaan sinä iltapäivänä takajaloilleen kalliolla
karhu tunsi jo selvästi syystuulen viileyden turkissaan
ja näki taivaalla villihanhiparvien lentävän kohti etelää.
Se haukotteli tavan takaa ja tunsi itsensä uniseksi ja viluiseksi.
Se raahusti lehvikön läpi lempiluolaansa,
peitteli suuaukon perässään ja tuumasi viimeisiä valmisteluja tehdessään:
»Minusta tuntuu, että ilmassa on lumen hajua.«
Sitten se kävi makuulle ja alkoi nukkua talviuntaan.
Karhu oli ollut oikeassa, sillä vielä samana yönä alkoi sataa lunta.
Talvi tuli karhun metsään, maa jäätyi kivenkovaksi
ja jääkylmä tuuli lauloi kuulaina öinä oksistossa.
Karhulla oli lämmin pesässään, ja se nukkui sikeästi.
Mutta talven myötä metsään tuli myös ihmisiä.
He kaatoivat puun toisensa jälkeen, mittasivat, aitasivat, ja pian
paikalle tuotiin nostureita, putkia, kaivureita, teräsbetonia, eikä aikaakaan,
kun aivan karhun pesälle maisemaan oli kohonnut tehdas.
Kevät tuli, ja karhu heräsi hyväntuulisena uniltaan
luolansa uumenissa ja kammertautui jaloilleen.
Ja kun se vielä unenpöpperöisenä astui ulos ahtaasta suuaukosta,
se ei ollut uskoa silmiään huomatessaan olevansa tehtaan pihalla.
Siinä samassa paikalle törmäsi portinvartija, joka karjui:
»Hei, sinä siellä, töihin siitä! Ei täällä seistä tumput suorina, onko selvä!«
»Anteeksi«, karhu sanoi pöllämystyneenä, »mutta minä olen karhu.«
»Vai että karhu«, mies huusi, »nyt riittää, henkilöstöpäällikön puheille siitä!«
Henkilöstöpäällikkö oli äreä, huolten vaivaama mies.
»Olen karhu«, karhu sanoi, »näkeehän sen.«
»Se, mitä minä näen, on minun asiani«, mies sanoi, »ja sinä
olet likainen laiskuri. Edes partaasi et ole ajanut.«
Sitten hän tuuppasi karhun apulaisjohtajan luo, joka tarmokkaasti
ja nöyristellen kääntyi johtajan puoleen.
Johtajantuolissaan pyörien tämä vastasi:
»Arvoisa herra johtajamme pyytää saada nähdä laiskan alaisen.«
»No niin«, johtaja sanoi, »te olette siis karhu.«
Hänen työhuoneensa oli talon suurin ja hän itse lopen pitkästynyt.
Hänen valtansa oli niin suuri, ettei hänellä enää ollut työpöytää
eikä solmiota kaulassaan, ja hän luki vain sarjakuvia.
»Jos kerran olette karhu, teidän pitää todistaa se.«
Karhu raapi nolona vatsaansa.
»Ei, karhuja on vain eläintarhassa ja sirkuksessa, ja sillä siisti.
Ja juuri sieltä me hankimme teistä lausunnon.«
Ja niin karhu kyydittiin johtajan edustusautolla eläintarhaan,
missä sen lajitoverit tutkailivat sitä vahingoniloisina
ja ilmoittivat sitten yksimielisen kantansa: se, joka ajaa autoa
elämättä kalterien takana on jotain aivan muuta kuin karhu.
Myös sirkuskarhujen päätös oli nopea:
se, joka ei tanssi eikä aja pyörällä, ei voi olla karhu.
Paluumatkalla karhu mietti mielessään: »Mutta minähän olen karhu,
kyllä minä sen tiedän, minä tiedän sen.« Mutta sitten se antoi periksi.
Se antoi pukea itsensä työvaatteisiin, ja kun sitä käskettiin siistimään partansa,
se parturoi kuononsa karvattomaksi.
Se leimasi kellokorttinsa, kuten kaikki muutkin,
ja se oppi, että työpäivä alkaa, kun sireeni soi.
Se pantiin koneen ääreen, missä sen tehtävänä oli kääntää kahvaa
oikealta vasemmalle aina merkkiäänen kuullessaan.
Ja jos se ei kääntänyt kahvaa, syttyi punainen valo,
joka kertoi, että se oli lyönyt laimin tehtävänsä.
Niin karhu seisoi päivät pääksytysten koneen äärellä ja käänsi vaitonaisena
kahvaa oikealta vasemmalle ja sen jälkeen taas oikealle.
Lounastauolla sen oli aina pakko päästä tehtaan aidalle
katsomaan koneiden ja piikkilangan takana näkyvää maisemaa.
Aidan takana narsissit puhkesivat kukkaan ja kuihtuivat.
Kesä tuli ja meni, ja syksy värjäsi metsät ruskeiksi.
Karhu näki taivaalla villihanhiparvien lentävän kohti etelää.
Se haukotteli tavan takaa ja tunsi itsensä uniseksi ja viluiseksi.
Mitä enemmän se yritti keskittyä työhönsä, sen enemmän sitä haukotutti,
ja kuta lähemmäs talvi tuli, sitä väsyneemmäksi se tunsi itsensä.
Iltapäivisin sen silmät olivat usein kipeänä valvomisesta.
Aidalla seisoessaan se puheli itsekseen: »Ilmassa on lumen hajua.«
Iltapäivällä se yksinkertaisesti nukahti koneensa ääreen.
Se ei kuullut merkkiääntä vaan ainoastaan henkilöstöpäällikön huudon:
»Hei, sinä siellä, ala mennä, sinut on irtisanottu, tässä on palkkasi!«
»Irtisanottu?«, karhu riemuitsi ja painui tiehensä.
Nyytti olallaan se taittoi taivalta vailla päämäärää,
tarpoi suoraan eteenpäin lumessa, jota satoi jo suurina hiutaleina.
Näin se kulki päivän ja yön ja vielä toisen päivän
pitkin moottoritien piennarta, jossa lunta ei ollut kovin paljon.
Välillä se yritti laskea ohi ajavia autoja, mutta lopetti muistettuaan,
että se osasi laskea vain viiteen.
Toisen päivän iltana se näki kaukana
sakean lumipyryn keskellä loistavan valokyltin, jossa luki »Motelli«.
Kylmissään, märkänä ja väsyneenä karhu astui sisään.
Mies tiskin takana jähmettyi ja oli pitkään vaiti.
Sitten hän ikään kuin kiireissään sanoi ohimennen:
»Meillä ei ole tilaa kulkureille eikä karhuille.«
»Kuulinko oikein? Kutsuitteko te minua juuri karhuksi?
Sehän tarkoittaa, että te pidätte minua oikeana karhuna.«
Kun kalmankalpea mies alkoi tavoitella puhelinta, karhu juoksi
ovesta ulos ja katosi metsään motellin takana.
Se tarpoi halki metsän, joka nyt tuntui siitä vieraalta ja vihamieliseltä.
Se taittoi taivalta, ja vähitellen sen voimat alkoivat ehtyä.
»Minun on nyt pohdittava, kuinka tästä eteenpäin«,
karhu mietti mielessään. »Kunpa en vain olisi näin väsynyt.«
Tultuaan luolan suulle se tuijotti vielä pitkään
tyhjyyteen ja kuunteli lumimyrskyn laulua puiden oksistossa.
Se ei enää tuntenut myrskyä ja antoi lumen peittää itsensä alleen.
Ja ennen matkansa kolmannen aamun koittoa se vaipui uneen.
Se eli metsissä vapaana ja yksin.
Sen valtakunta ulottui kukkuloilta kauas maaseudulle,
purolta sen oman joen rantaan ja sieltä
alas laaksoihin, niin kauas kuin silmä kantoi.
Se tunsi jokaisen luolan ja miltei jokaisen mustikkamättään
ja tietysti myös lohien lempipaikat.
Ja se suorastaan rakasti seistä iltaisin korkeassa ruohossa,
nojata kallioon ja ajatella ja katsella maisemia.
Noustessaan sinä iltapäivänä takajaloilleen kalliolla
karhu tunsi jo selvästi syystuulen viileyden turkissaan
ja näki taivaalla villihanhiparvien lentävän kohti etelää.
Se haukotteli tavan takaa ja tunsi itsensä uniseksi ja viluiseksi.
Se raahusti lehvikön läpi lempiluolaansa,
peitteli suuaukon perässään ja tuumasi viimeisiä valmisteluja tehdessään:
»Minusta tuntuu, että ilmassa on lumen hajua.«
Sitten se kävi makuulle ja alkoi nukkua talviuntaan.
Karhu oli ollut oikeassa, sillä vielä samana yönä alkoi sataa lunta.
Talvi tuli karhun metsään, maa jäätyi kivenkovaksi
ja jääkylmä tuuli lauloi kuulaina öinä oksistossa.
Karhulla oli lämmin pesässään, ja se nukkui sikeästi.
Mutta talven myötä metsään tuli myös ihmisiä.
He kaatoivat puun toisensa jälkeen, mittasivat, aitasivat, ja pian
paikalle tuotiin nostureita, putkia, kaivureita, teräsbetonia, eikä aikaakaan,
kun aivan karhun pesälle maisemaan oli kohonnut tehdas.
Kevät tuli, ja karhu heräsi hyväntuulisena uniltaan
luolansa uumenissa ja kammertautui jaloilleen.
Ja kun se vielä unenpöpperöisenä astui ulos ahtaasta suuaukosta,
se ei ollut uskoa silmiään huomatessaan olevansa tehtaan pihalla.
Siinä samassa paikalle törmäsi portinvartija, joka karjui:
»Hei, sinä siellä, töihin siitä! Ei täällä seistä tumput suorina, onko selvä!«
»Anteeksi«, karhu sanoi pöllämystyneenä, »mutta minä olen karhu.«
»Vai että karhu«, mies huusi, »nyt riittää, henkilöstöpäällikön puheille siitä!«
Henkilöstöpäällikkö oli äreä, huolten vaivaama mies.
»Olen karhu«, karhu sanoi, »näkeehän sen.«
»Se, mitä minä näen, on minun asiani«, mies sanoi, »ja sinä
olet likainen laiskuri. Edes partaasi et ole ajanut.«
Sitten hän tuuppasi karhun apulaisjohtajan luo, joka tarmokkaasti
ja nöyristellen kääntyi johtajan puoleen.
Johtajantuolissaan pyörien tämä vastasi:
»Arvoisa herra johtajamme pyytää saada nähdä laiskan alaisen.«
»No niin«, johtaja sanoi, »te olette siis karhu.«
Hänen työhuoneensa oli talon suurin ja hän itse lopen pitkästynyt.
Hänen valtansa oli niin suuri, ettei hänellä enää ollut työpöytää
eikä solmiota kaulassaan, ja hän luki vain sarjakuvia.
»Jos kerran olette karhu, teidän pitää todistaa se.«
Karhu raapi nolona vatsaansa.
»Ei, karhuja on vain eläintarhassa ja sirkuksessa, ja sillä siisti.
Ja juuri sieltä me hankimme teistä lausunnon.«
Ja niin karhu kyydittiin johtajan edustusautolla eläintarhaan,
missä sen lajitoverit tutkailivat sitä vahingoniloisina
ja ilmoittivat sitten yksimielisen kantansa: se, joka ajaa autoa
elämättä kalterien takana on jotain aivan muuta kuin karhu.
Myös sirkuskarhujen päätös oli nopea:
se, joka ei tanssi eikä aja pyörällä, ei voi olla karhu.
Paluumatkalla karhu mietti mielessään: »Mutta minähän olen karhu,
kyllä minä sen tiedän, minä tiedän sen.« Mutta sitten se antoi periksi.
Se antoi pukea itsensä työvaatteisiin, ja kun sitä käskettiin siistimään partansa,
se parturoi kuononsa karvattomaksi.
Se leimasi kellokorttinsa, kuten kaikki muutkin,
ja se oppi, että työpäivä alkaa, kun sireeni soi.
Se pantiin koneen ääreen, missä sen tehtävänä oli kääntää kahvaa
oikealta vasemmalle aina merkkiäänen kuullessaan.
Ja jos se ei kääntänyt kahvaa, syttyi punainen valo,
joka kertoi, että se oli lyönyt laimin tehtävänsä.
Niin karhu seisoi päivät pääksytysten koneen äärellä ja käänsi vaitonaisena
kahvaa oikealta vasemmalle ja sen jälkeen taas oikealle.
Lounastauolla sen oli aina pakko päästä tehtaan aidalle
katsomaan koneiden ja piikkilangan takana näkyvää maisemaa.
Aidan takana narsissit puhkesivat kukkaan ja kuihtuivat.
Kesä tuli ja meni, ja syksy värjäsi metsät ruskeiksi.
Karhu näki taivaalla villihanhiparvien lentävän kohti etelää.
Se haukotteli tavan takaa ja tunsi itsensä uniseksi ja viluiseksi.
Mitä enemmän se yritti keskittyä työhönsä, sen enemmän sitä haukotutti,
ja kuta lähemmäs talvi tuli, sitä väsyneemmäksi se tunsi itsensä.
Iltapäivisin sen silmät olivat usein kipeänä valvomisesta.
Aidalla seisoessaan se puheli itsekseen: »Ilmassa on lumen hajua.«
Iltapäivällä se yksinkertaisesti nukahti koneensa ääreen.
Se ei kuullut merkkiääntä vaan ainoastaan henkilöstöpäällikön huudon:
»Hei, sinä siellä, ala mennä, sinut on irtisanottu, tässä on palkkasi!«
»Irtisanottu?«, karhu riemuitsi ja painui tiehensä.
Nyytti olallaan se taittoi taivalta vailla päämäärää,
tarpoi suoraan eteenpäin lumessa, jota satoi jo suurina hiutaleina.
Näin se kulki päivän ja yön ja vielä toisen päivän
pitkin moottoritien piennarta, jossa lunta ei ollut kovin paljon.
Välillä se yritti laskea ohi ajavia autoja, mutta lopetti muistettuaan,
että se osasi laskea vain viiteen.
Toisen päivän iltana se näki kaukana
sakean lumipyryn keskellä loistavan valokyltin, jossa luki »Motelli«.
Kylmissään, märkänä ja väsyneenä karhu astui sisään.
Mies tiskin takana jähmettyi ja oli pitkään vaiti.
Sitten hän ikään kuin kiireissään sanoi ohimennen:
»Meillä ei ole tilaa kulkureille eikä karhuille.«
»Kuulinko oikein? Kutsuitteko te minua juuri karhuksi?
Sehän tarkoittaa, että te pidätte minua oikeana karhuna.«
Kun kalmankalpea mies alkoi tavoitella puhelinta, karhu juoksi
ovesta ulos ja katosi metsään motellin takana.
Se tarpoi halki metsän, joka nyt tuntui siitä vieraalta ja vihamieliseltä.
Se taittoi taivalta, ja vähitellen sen voimat alkoivat ehtyä.
»Minun on nyt pohdittava, kuinka tästä eteenpäin«,
karhu mietti mielessään. »Kunpa en vain olisi näin väsynyt.«
Tultuaan luolan suulle se tuijotti vielä pitkään
tyhjyyteen ja kuunteli lumimyrskyn laulua puiden oksistossa.
Se ei enää tuntenut myrskyä ja antoi lumen peittää itsensä alleen.
Ja ennen matkansa kolmannen aamun koittoa se vaipui uneen.
inviata da Juha Rämö - 7/4/2019 - 13:13
×
![]()
Parole e musica di Reinhard Mey
Nell’album intitolato “Menschenjunges”
Storia di un orso che viveva felice nel suo bosco ma un brutto giorno, al risveglio dal letargo, trovò che la sua caverna era stata inglobata in un nuovo stabilimento industriale, costruito mentre lui dormiva della grossa. Il fatto incredibile è che una volta uscito l’orso fu scambiato per un essere umano, per un operaio poco curato e lavativo. E non ci fu verso. L’orso fu messo ad una macchina, a fare un lavoro alienante di quelli da catena di montaggio. Se non che, alle porte dell’inverno successivo, il plantigrado cominciò ad accusare - com’è naturale - una grande sonnolenza e fu licenziato per essersi addormentato di brutto in servizio.
Fuori già infuriava una tempesta di neve e l’orso, cacciato dalla fabbrica, cercò riparo in un motel. Ma lì finalmente lo riconobbero come orso e lo cacciarono. Lui corse nel bosco e, ormai esausto, trovò finalmente l’ingresso di una caverna, dove potè finalmente addormentarsi in pace o, forse, morire.