Tomten
Viktor Rydberg| Traduzione finlandese 2 / Finnish translation 2 / Traduction... | |
| TOMTEN Avvinte nel freddo notturno glaciale Le stelle scintillano e brillano. Tutti dormono nella fattoria solitaria sprofondata nella notte invernale. La luna prosegue il suo percorso, fa luccicare la neve su pini e abeti, e splende bianca sui tetti. Solo Tomte veglia. Sta lì, così grigio, vicino al basso fienile. Grigio, contro il potere bianco. E osserva, come i precedenti inverni, sotto il freddo bagliore lunare. Poi il suo sguardo si sposta in direzione del bosco di abeti e pini. Circonda la fattoria in una ruvida linea, trattenendo, in modo implacabile un enigma che non ha chiave. Fa scorrere la mano tra capelli e barba, scuote la testa e il berretto "No, l'enigma è troppo difficile, no, non lo comprendo". Poi, scrollando in fretta la testa caccia via i molesti pensieri e torna al compito che gli compete. Si dirige verso la fattoria della quale conosce tutte le serrature. Le mucche nella stalla, nella fredda luce lunare, sognano l’estate. Privo d’imbracatura, frusta e renne, il vecchio pony ha ancora un sogno: la mangiatoia piena di fragrante trifoglio. Va quindi alla recinzione delle pecore, vede che, accucciate, dormono tranquille. Va poi dai polli, dove il gallo si pavoneggia orgoglioso della sua alta cresta, sopra i nidi colmi di calda paglia fresca. Il cane si sveglia muove la coda, come per dire: "vecchio amico, compagno, siamo giunti alla fine". Tomte gironzola per l'ultima volta a osservare le persone della casa. Ben conosce la grande stima che le rende sicure della sua fedele cura. Va a vegliare vicino ai letti dei bambini e accarezza piano i loro capini. Non ci si sbaglia a immaginare il suo piacere: questi sono il suo tesoro più grande. Li ha visti, da padre in figlio, in figlio, per lunghe generazioni, dormire come fanciulli. Ma da dove sono venuti? Sono arrivate famiglie, e altre se ne sono andate, fiorite, invecchiate; ma dove la vita è trascorsa? E per un attimo ancora, rimane senza risposta. Lentamente si gira verso il soppalco: lì ha vissuto, è la sua fortezza, e il suo riposo, alto nel profumo del fieno, vicino al nido della rondine. Ora quel nido è vuoto, ma in primavera, quando tra foglie e fiori, gli uccellini torneranno a cantare, probabilmente la rondine tornerà, con il suo piccolo compagno. Poi racconterà del viaggio, cinguettando a tutti coloro che la ascoltano e torna così, di rimbalzo, la vecchia domanda, che vaga inquieta nella mente di Tomte. Attraverso le crepe nella parete del fienile la luna illumina la sua barba, e Tomte continua a pensare. Silenziosa è la foresta e tutta la terra avvolta nel freddo invernale. Solo la cascata lontana sussurra e sospira all’orecchio. Tomte ascolta e, a metà del sogno, gli sembra di udire l’infinito flusso del tempo e si chiede a cosa sia legato. Qual è la sua fonte? Avvinte nel freddo notturno glaciale, le stelle brillano e scintillano. Tutti dormono in quella fattoria solitaria mentre s’avvicina la nebbia del mattino. La luna sta terminando il suo tranquillo vagare, la neve imbianca il pino e l’abete, brillando scintillante sui tetti. Solo Tomte veglia. | TONTTU Tuima talven on pakkanen, tähdet kiiluvat yössä. Kansa kartanon hiljaisen nukkuu jo, uupunut työssä. Verkkaan vaeltaa kiekko kuun, lunta täynnä on oksat puun. Kattojen päällä on lunta, tonttu ei vaan saa unta. Ometan ukselle vaiti jää harmaana hankea vasten, kuuta taivaalla tirkistää tuttuna vanhain ja lasten, katsoo muuria hongiston takana nukkuvan kartanon, pohtien iäti uutta ongelman salaisuutta. Kouransa partaan ja tukkaan vie, puistaa päätä ja hilkkaa: "Ei, tämä pulmista vaikein lie, ei, tämä järkeä pilkkaa." Heittää, niin kuin jo kiire ois, moiset pulmat ja mietteet pois, lähtee toimeen ja työhön, lähtee puuhiinsa yöhön. Aitat tutkii hän peljäten lukkojen auki jäävän - lehmät lehdoista uneksien torkkuvat oljilla läävän. Ruuna myös unen heinää syö, suitset ja siimat ei selkään lyö. Seimeensä saa se tuohon tuoreen ja tuoksuvan ruohon. Lampaat ja vuonat karsinaan makuulle jättää ukko. Kanatkin nukkuvat orsillaan, ylinnä ylpeä kukko. Koppiinsa Vahti vainun saa, nousee ja häntää heiluttaa, tonttu harmajanuttu Vahdille kyllä on tuttu. Pirttiin puikkii hän nähdäkseen isäntäväkensä oivan tietäen heidän siunanneen tonttunsa työn ja hoivan. Sitten hiipii hän lasten luo nähdäkseen vesat hennot nuo. Ken sitä kummeksis juuri, hälle se onni on suuri. Halki sukujen vaihtuvain seuras hän ihmeellistä näkyä pienten nukkujain - mistä he saapuivat, mistä? Polvi varttui ja ahkeroi, vanheni, lähti - mut minne, oi? Ongelma eessä on jälleen, selvittämättä tälleen. Viimein jää ladon parveen hän, siellä hän vartoo kesää tuoksussa heinän lämpimän lähellä pääskysen pesää. Vaikka pääsky nyt poissa on, kukkiin noustessa nurmikon saapuu se tänne varmaan seurassa puolison armaan. Silloin se laulaa ja tirskuttaa matkamuistoja tieltä, mutta ei tunne ongelmaa, näin joka vaivaa mieltä. Seinän raosta paistaa kuu vanhuksen rintaan heijastuu, kuunsäde kimaltaa partaan tontun miettivän, hartaan. Vaiti metsä on lintuineen, luonnon mahlat on jäässä, koski vain ihan hiljalleen pauhaa matkojen päässä. Tonttu lumoissa kuutamon kuulevinaan ajan virtaa on, miettii, minne se vienee, missä sen lähde lienee. Tuima talven on pakkanen, tähdet kiiluvat yöhön, kansa kartanon hiljaisen nukkuu aamuun ja työhön. Verkkaan laskee jo kiekko kuun, lunta täynnä on oksat puun. Kattojen päällä on lunta, tonttu ei vaan saa unta. |
