Canto a Stalingrado
Pablo Neruda| Tarduzione finlandese di Pentti Saaritsa | |
CANTO A STALINGRADO Nella notte il contadino dorme, ma la mano sveglia, affonda nelle tenebre e chiede all'aurora: Alba, sole del mattino, luce del giorno che viene, dimmi se ancora le mani più pure degli uomini difendono la rocca dell'onore, dimmi aurora, se l'acciaio sulla tua fronte rompe la sua forza, se l'uomo rimane al suo posto, ed il tuono al suo posto, dimmi, chiede il contadino, se la terra non ode come cade il sangue dei rossi eroi, nell'immensa notte terrestre, dimmi se ancora sopra l'albero sta il cielo, dimmi se ancora risuonano spari a Stalingrado. E il marinaio in mezzo a mare tremendo scruta le umide costellazioni, e una ne cerca, la rossa stella della città ardente, e scopre nel suo cuore quella stella che brucia, e quella stella d'orgoglio le sue mani vogliono toccare, quella stella di pianto creata dai suoi occhi. Città, stella rossa, dicono il mare e l'uomo, città, chiudi i tuoi raggi, chiudi le tue porte dure, chiudi città il tuo famoso lauro insanguinato, e che la notte tremi con lo splendere cupo dei tuoi occhi dietro un pianeta di spade. E lo spagnolo ricorda Madrid e dice: sorella, resisti, capitale della gloria, resisti: dal suolo si alza tutto il sangue sparso dalla Spagna, e per la Spagna si solleva nuovamente, e lo spagnolo chiede, già contro il muro delle fucilazioni, se Stalingrado vive; e c'è nel carcere una catena di occhi neri che bucano le pareti col tuo nome e la Spagna si scuote col tuo sangue e i tuoi morti, perché le offristi l'anima tua, Stalingrado, quando partoriva la Spagna eroi come i tuoi. Conosce la solitudine, la Spagna: come oggi conosci la tua, Stalingrado. La Spagna strappò la terra con le unghie quando Parigi era bella più che mai. La Spagna dissanguava il suo immenso albero di sangue quando Londra, come Pedro Garfias ci racconta, pettinava le sue aiuole, i suoi laghi di cigni. Oggi di più conosci questo, forte vergine, oggi, Russia, conosci di più la solitudine ed il freddo. Mentre migliaia di obici squartano il tuo cuore, mentre gli scorpioni con crimine e veleno accorrono, Stalingrado, a mordere le tue viscere, New York balla, Londra medita, e io dico "merde" perché il mio cuore non resiste più e i nostri cuori non resistono più, non resistono, in un mondo che lascia morire soli i suoi eroi. Li lasciate soli? Ora verranno per voi. Li lasciate soli? Volete che la vita precipiti alla tomba, e il sorriso degli uomini sia cancellato dalla latrina e dal calvario? Perché non rispondete? Volete più morti sul fronte dell'Est finché riempiano tutto il vostro cielo? Ma allora non vi resta che l'inferno Già si stanca di piccole prodezze il mondo, dove in Madagascar i generali, con eroismo, uccidono cinquantacinque scimmie. Il mondo è stanco di congressi autunnali, ancora con un ombrello a presidente. Città, Stalingrado, non possiamo giungere alle tua mura, siamo lontani. Siamo i messicani, siamo gli araucani, siamo i patagoni, siamo i guaranì, siamo gli uruguaiani, siamo i cileni, siamo milioni di uomini. E abbiamo altra gente, per fortuna, nella famiglia, ma non siamo ancora venuti a difenderti, madre. Città, città di fuoco, resisti finché un giorno arriveremo, indiani naufraghi, a toccare le tue muraglie con un bacio di figli che speravano di tornare. Stalingrado, non esiste un Secondo Fronte, però non cadrai anche se il ferro ed il fuoco ti mordono giorno e notte. Anche se muori non morirai! Perché gli uomini ora non hanno morte e continuano a lottare anche quando sono caduti, finché la vittoria sarà nelle tue mani, anche se sono stanche, forate e morte, perché altre mani rosse, quando le vostre cadano, semineranno per il mondo le ossa dei tuoi eroi, perché il tuo seme colmi tutta la terra. | LAULU STALINGRADILLE Yössä nukkuu työmies, havahtuu ja upottaa kätensä pimeyteen kysyen aamunkoilta: sarastus, huomisen aurinko, saapuvan päivän valo, kerro minulle vieläkö ihmiskäsistä puhtaimmat puolustavat kunnian linnoitusta, kerro, aamunkoi halkaiseeko otsasi teräs sen valtapiirin, onko ihminen paikallaan, onko ukkonen paikallaan, kerro, pyytää työmies, eikö multa kuule miten pisaroi punertuneiden sankareiden veri maailman yön avaruudessa, kerro vieläkö kaartuu taivas puun yllä, kerro vieläkö jylisee ruuti Stalingradissa. Ja merimies keskellä riehuvaa merta tähystää etsien märkien tähdistöjen keskeltä yhtä, roihuavan kaupungin punaista tähteä, ja löytää sen polttavan tähden omasta sydämestään, sitä ylpeyden tähteä tahtovat koskettaa hänen kätensä, sitä itkun tähteä rakentavat hänen silmänsä. Kaupunki, punainen tähti, kuiskaavat meri ja mies, kaupunki, sulje jo säteesi, sulje kovat ovesi, sulje, kaupunki, maineikkaat veriset laakerisi ja värjyköön yön synkeä säihke sinun silmissäsi säiläplaneetan takana. Ja espanjalainen muistaa Madridin ja sanoo: sisko, kestä, loiston pääkaupunki, kestä vielä: maasta kurkottaa kaikki Espanjan tuhlattu veri, ja Espanjan nimeen se nousee uudestaan, ja espanjalainen kysyy teloitusmuurin juurella vieläkö Stalingrad elää: ja vankilassa on mustien silmien ketju joka poraa seiniä sinun nimelläsi ja sinun veresi ja vainajasi vavisuttavat Espanjaa koska sinä, Stalingrad, tarjosit sielusi Espanjalle silloin kun se synnytti samanlaisia sankareita kuin sinä. Espanja kyllä tietää mitä on jäädä yksin niin kuin sinä, Stalingrad, tiedät tänään. Espanja kaivautui maahan paljain kynsin kun Pariisi koreili kukkeimmillaan. Espanja valutti koko valtavan verioksistonsa kun Lontoo kampasi hiuksiaan, kuten kertoo Pedro Garfias, nurmikenttineen ja joutsenlampineen. Tänään sinä jo tiedät sen, väkevä neitsyt, tiedät jo, Venäjä, mitä on jäädä yksin ja kylmään. Kun tuhannet haupitsit jauhavat sinun sydäntäsi, kun rikolliset myrkylliset skorpionit tunkevat puremaan sinun sisintäsi, New York tanssii, Lontoo mietiskelee ja minä mutisen »merde« koska minun rintani pakahtuu, ja meidän rintamme pakahtuvat, pakahtuvat maailmassa joka jättää sankarinsa yksin kuolemaan. Jätättekö heidät yksin? He tulevat kyllä teidän takianne! Jätättekö heidät yksin? Tahdotteko että elämä pakenee hautaan, että saasta ja kärsimys pyyhkii pois ihmisten hymyn? Miksette te vastaa? Haluatteko te lisää vainajia Etelän rintamalle kunnes ne täyttävät koko teidän taivaanne? Mutta sitten meille jää enää pelkkä helvetti. Maailma alkaa väsyä sellaisiin urotekoihin kun kenraalit Madagaskarilla tappavat sankarillisesti viisikymmentä apinaa. Maailma on väsynyt syksyisiin kokouksiin joissa sateenvarjo johtaa puhetta. Kaupunki, Stalingrad, me emme pääse muureillesi, olemme kaukana. Olemme meksikolaisia, olemme araucoja, olemme patagonialaisia, olemme guaraneja, olemme uruguaylaisia, olemme chileläisiä, meitä on monta miljoonaa. Olemme onneksi jo samaa perhettä mutta vielä emme pääse puolustamaan sinua, äiti. Kaupunki, tulen kaupunki, kestä vielä siihen päivään kun me kerran tulemme, haaksirikkoiset intiaanit, painamaan huulemme muureihisi jotka odottivat meitä kuin omia poikiaan. Stalingrad, vielä ei ole Toista Rintamaa, mutta älä sorru vaikka rauta ja tuli jäytävät sinua yötä päivää. Vaikka kuolisit, älä kuole! Sillä ihmisillä ei enää ole kuolemaa ja kaatumissijoiltaan heidän täytyy jatkaa taistelua kunnes voitto jää sinun, sinun käsiisi vaikka ne olisivat uupuneet ja puhkotut ja kuolleet, koska sitten kun ne vaipuvat, toiset punaiset kädet kylvävät sankareittesi luut ympäri maailmaa jotta siemenesi täyttäisivät kaiken maan. |
