Die Rose war rot
Gerd NatschinskiVersione polacca di Wanda Sieradzka de Ruig | |
RUUSU ON PUNAINEN Von Döbeln joukkonsa Juuttaalle toi ja synkkinä kanuunat ne soi Vuonna kahdeksantoist-nolla-kahdeksan kai tuskin viistoista vuottansa täyttää mies sai Puisen ristin sai hän, kummun vähäisen niin kun illalla kaatuneet haudattiin Jostakin ystävä tuntematon kukan haudalle taittanut on Se ruusu on kirkasta purppuraa ja rakkaus valju kuin kuoleman maa Se ruusu on kuollut kuin kuoli hän Ken vei, ken vei elämän Satakymmenen vuotta kun meni niin nyt Tampereen hangilla taisteltiin Oli veljeään vastassa veli nyt vaan he kumpikin kaatuivat puolesta maan Lumi valkea peittona heillä vain on ja kummankin hauta on tuntematon Ei toki niin, joku kummankin luo kuin salaa ruusun tuo Ne ruusut on puhdasta purppuraa ja rakkaus valju kuin kuoleman maa Ne ruusut on kuolleet ja kuihtuneet ja kiistat on kadonneet Kun Summa petti he juoksivat pois hän joukossa myös, kuka tuomita vois He kuulivat vain yhden räjähdyksen ja sankarin osan he saivat myös sen Ette kuvia heistä kirjoissa nää Ne vahvimmat miehet ei ehjiksi jää Nyt melkein tyhjälle arkulle näin ruusu hentoinen jäi ystäväin Se ruusu on puhdasta purppuraa ja rakkaus valju kuin kuoleman maa Ja mitäs sitten niin kuinka on nyt jo moni sitä on kysynyt Näin ei käydä saa milloinkaan uudestaan ei hulluutta päästää saa jatkumaan Meidän isämme isät ja isämme niin ovat kaatuneet taistoihin mielettömiin Turhaanko, ei, mutta tunnustakaa nyt ei miekalla oikeutta saa Vain ruusu on kirkasta purppuraa ja rakkaus valju kuin kuoleman maa Se ruusu on hehkua sydämen eikä kuihdu purppura sen | Miał dwadzieścia lat, a na imię Jean Studiował, gdy trwał spokojny czas I zanim na rozkaz "soldats-en-avan!" Biegł w bój pod Sedan i krzyknął...i padł... Gdy na wieczny swój sen już do ziemi miał iść Na mogiłę, na pierś wystrugali mu krzyż A siostra w mundurze, co stała tuż-tuż Rzuciła mu różę wprost w grób. Czerwony, czerwony był kwiat i cierń A miłość tak biała, tak biała jak śmierć Jak róża kwitnąca przestała żyć Adieu, adieu, mon ami. Siedemnasty rok. To było Cambrey. Szły czołgi na skos przez zbroczony krwią śnieg Niestraszne są kule, niestraszny jest tank Włóż maskę na twarz, już gaz dusi krtań Chłopców ośmiuset z pola z nim zwlekli pod noc I deszcz słyszał szloch, bo to po nich był szloch A na grobie w oparach trujących jak zło Konała róży woń. Czerwony, czerwony był kwiat i cierń A miłość tak biała, tak biała jak śmierć Jak róża kwitnąca przestała żyć Adieu, adieu, mon ami. W czterdziestym Paryż na torze ślad min Nie doszedł pociąg, wysadzono go z szyn Dziesięciu ze stu postawiono pod mur Rozległa się salwa i cisza bez słów Uprzątnięto ten stos, zmyto bruk, szary bruk Tylko dom ślady niósł na swej ścianie od kul Ale nim nastał świt, nim skończyła się noc Róż gałązkę położył tam ktoś. Czerwony, czerwony był kwiat i cierń A miłość tak biała, tak biała jak śmierć W piosence rozkwita dziś czerwień róż By to nie zdarzyło się już. |